Eri ihminen

Ha! Jotain on tapahtunut. Mieliala on jo pitkään ollut hyvä, meillä on pojan kanssa itseasiassa tosi hauskaa yhdessä ja väsymyksen pahin kärki on taittunut. Ihan tarkkaan en tiedä mitä tapahtui. En nuku sen enempää kuin aiemminkaan eikä muutenkaan arjessa ole tapahtunut muutoksia. Silti olen kuin eri ihminen.

Tai no, muutama pieni muutos on tapahtunut. Olen päättänyt päästä raskauskiloista (hurjat 3 jäljellä :D) + parista muustakin kilosta eroon. Näin ollen ruokavalio meni täysremonttiin ja herkut on rajattu yhdelle päivälle viikossa. Olen alkanut käydä salilla ja aaaaah miten nautinkaan juoksumattorääkistä! IHANAAAA! Plus että salilla saan totaalista omaa aikaa. Sekin ihanaa. Aloitimme myös miehen kanssa lankutushaasteen, joka on facebookissakin kiertänyt. Nyt olemme 90 minuutissa. Tappohommaa, mutta tekee hyvää! Ehkä tämä kaikki on vaikuttanut jaksamiseen. Kunto kohentuu, kilot karisee, mieli on virkeä. Ja saan jotain muutakin ajateltavaa kuin kakkavaipat ;).

Poika on kyllä hassu ja hauska kaveri. Viimeset neljä päivää täällä on vaan naurettu, naurettu ja kiljahdeltu. Hauskaa arkea. Huomaa kyllä, että meillä ei ole enää pikkuvauvaa joka vaan olla möllöttää. Poika on niin kiinnostunut ja innostunut kaikesta että kyllä äitiä naurattaa! Eteenpäin meillä ei vieläkään mennä, mutta yritys on entistä kovempi. Kääntymistä mahalleen tehdään joka paikassa, koko ajan. Lattialla, hoitopöydällä, sängyssä. Heh, treeniä treeniä. Tällä viikolla koottiin syöttötuoli ja varovasti ollaan kerran päivässä sitä testailtu. Hyvinhän tuo siinä jo napottaa. Olisitte nähneet sen ilmeen kun ekaa kertaa pääsi pöydän ääreen. Naamalle levisi maailman levein hymy ja poika oli selkeästi ylpeä saavutuksestaan. Hahaa, MINÄ pääsin samaan pöytään muiden kanssa! Katsokaa minua! Ihana mussu <3.

Poika on ensi maanantaina jo 6kk. En meinaa käsittää.

Toukokuu

Toukokuu on jo ovella. Ristiriitaisin tuntein olen sitä jälleen ottamassa vastaan. Toisaalta onnellisena, toisaalta haikean surullisena. Toukokuussa on minun syntymäpäivä, pojan puolivuotispäivä (ei voi olla niin iso poika jo!) ja tyttären 2-vuotispäivä. Kaksi vuotta. Minun pikkutyttö olisi jo 2 vuotta.

Toukokuun tulon myötä tytär on ollut paljon mielessä. Huomaan, että en päästä häntä liiaksi mieleen, pelkään mitä tapahtuisi. Pojan vuoksi minun pitää elää tätä hetkeä. Hän on liian pieni vielä katsomaan äidin surua kun ei ymmärrä miksi äiti itkee.

Mutta siellä mielen sopukoissa tuo kahden vuoden takainen jälleen kummittelee. Jälleen, niinkuin viimekin vuonna, kevään ja kesän tuoksut, auringon kirkkaus, heräävä luonto, tuovat tytön kuoleman iholle. Hämmentävää kuitenkin on, että yksityiskohtia kahden vuoden takaisesta en juurikaan muista. Ehkä siksi, että olen yrittänyt olla ajattelematta niitä. Ihan kuin kesästä 2012 alkaisi uusi elämä, ja sitä ennen tapahtunut on mielessä vain usvaisena, hämäränä mielikuvana, välähdyksinä siitä mitä tapahtui. Ihan kuin muistelisin tuota toukokuuta ulkopuolisen silmin. Eikait se minulle tapahtunut? Eikait minun tyttäreni...? Olenko minä seisonut tyttäreni haudalla? Silittänyt hänen jääkylmää poskeaan sairaalan kappelissa? Minä? En tarkoita etteikö tytär olisi edelleen joka päivä mielessä, kyllä hän on, mutta en minä noita konkreettisia muistoja kyllä juurikaan kaivele. Siksi en aina meinaa ymmärtää, että kyllä se minä olen joka on kokenut kaiken tuon.

Nyt kun kaksi vuotta on kohta mennyt siitä kun synnytin ja hautasin tyttäreni, voin sanoa että en ole sama ihminen kuin ennen vuotta 2012. Jotain on muuttunut, jokin on erilailla. Toisaalta en edes kaipaa tuota vanhaa minää. Tai vanhaa elämää. Olen hyväksynyt sen, että minun elämäni kulki tällaista polkua ja minun perheeni on ja tulee aina olemaan tällainen; yksi lapsistani on enkeli. Kaunis, rakas enkeli.

Äitiysloman jälkeen?

Eihän tästä blogin päivittelystä ole tullut mitään. Kuten näköjään muissakin blogiperheissä, meilläkin sairastetaan. Poika oli mahataudissa. Jo toinen mahatauti pienen 5 kuukautisen elämän aikana! Onneksi kuitenkin kyse oli pääasiassa ripulista, oksennus lensi iloisesti kaaressa vain kahdesti kun oltiin syöty sosetta. Voin sanoa, että eipä ole tullut pestyä näin paljon pyykkiä ikinä! Nimittäin aina kun tuli (vesi) ripuli, meni vaatteet sekä lakanat/leikkialusta/sitteri pyykkiin. Voi elämä tuota kakkarumbaa! Käytiin yhdesti yksityisellä ja yhdesti lähetteellä sairaalassa näytillä mutta lievästä kuivumasta huolimatta päästiin aina takas kotiin. Poikakun oli niin iloinen ja vaan hurmaili lääkäreitä sekä hoitajia hymyllään. Reipas poika.

Noh, äippä on tämän kaiken seurauksena VÄHÄN väsy (lievä ilmaus). Nyt masu on pojalla jo suht kunnossa, mutta ilmeisesti on vielä pikkusen toipilas kun syli ois paras paikka. Maito onneksi taas maistuu, mutta soseet ei millään. Mikä avuksi? Onko lukijoissa ketään joka voisi auttaa? Miten päästään takaisin ruokailurytmiin? Olen nyt sitkeästi tarjonnut lounas ja välipala-aikaan soseita. Jos ei maistu, en tuputa. Eilen lauloin täällä hallelujaa kun sain kaksi lusikallista mustikkaa alas :D.

Niin, poika on jo 5kk. Oma ajatus väkisin alkaa harhailemaan tulevaisuuteen. Kohta loppuu äitiysloma, mitä sitten tapahtuu? Hoitovapaa alkaisi joskus lokakuussa, koska syys-lokakuussa pidän vielä vuosiloman töistä. Mies pitää samaan aikaan isäkuukauden. Mutta kysymys kuuluukin, jäänkö sen jälkeen vielä kotiin? Alanko etsimään töitä? Pitäisikö alkaa opiskelemaan? Etsimmekö pojalle hoitopaikkaa? Äääh, en tiedä!

Voin ihan rehellisesti myöntää, että kaipaan työelämää. Ihanteellinen tilanne olisi saada osa-aikainen työ esimerkiksi ensi vuoden alusta, jolloin poikakin olisi vain lyhyttä päivää hoidossa. Toinen hyvin potentiaalinen vaihtoehto olisi opiskelu ansiosidonnaisella. Pitäisi ottaa selvää, miten ko.järjestely toimii. Valitettavat faktat kuitenkin on että 1. Puolitoista vuotta kotona on ihan max aika kotiäitiyttä ennenkuin seinät kaatuu päälle 2. Meillä ei ole varaa olla montaa kuukautta hoitovapaalla.

Olen nyt rohkeasti suostunut myöntämään oman vajavaisuuteni äitinä. (Nyt joku supermama varmaan kivittää mut). Poika on ihanimmista ihanin, mutta kotielämä tökkii. Kaipaan aivotyötä, aikuisten seuraa, kaipaan itseni toteuttamista ja itseni haastamista. Jo tytön odotuksen aikana olin varma etten jaksa olla kotona paljoa yli vuotta. Nyt huomaan, että vaikka tytön kuoleman johdosta elämän prioriteetit ovat menneet uusiksi (perhe tulee AINA ensin), kaipaan kotielämän rinnalle muutakin. Olen kuitenkin armahtanut itseni. Se ei tee minusta huonoa äitiä. Se tekee minusta MINUT.

5 kk

Pieni tauko blogista teki hyvää. Nyt taas on mielen päälle keräytynyt aiheita mistä kirjoittaa. Tämä kuitekin olkoon nyt perinteinen kuulumispostaus.

Meille kuuluu ihan hyvää. Poika on ollut terveenä (kopkopkop), samoin minä. Kärttysyyttä on viime aikoina ollut kuitenkin turhankin paljon. Alahampaat näkyy selkeesti jo ikenen läpi, ehkäpä ne siellä ahdistavat. Eteenpäin poika ei vielä pääse, mutta oman navan ympäri pyöriminen mahallaan onnistuu hyvin. Lisäksi nyt osataan ottaa leluja käteen mahallaankin.

Vierastaminen on alkanut. Pari kertaa alahuuli on venynyt pitkälle ja sydäntäsärkevä huuto loukkaantuneella äänellä on alkanut jos olen vahingossa antanut pojan toiseen syliin huonoon aikaan, tai jos joku on tullut liian lähelle lepertelemään. Itse olen tyytyväinen. Poika erottaa omat ja vieraat. Hyvä niin, sehän on normaali kehitysaskel. Pieni varoituksen sananen siis tutuille; älä tuo pärstääsi ihan heti lähelle jos et halua aiheuttaa "apua kuka hemmetti toi on?" -paniikki-itkua. :)

Yöt ovat jonkin verran rauhoittuneet ja yösyötöt ovat jäämässä pois. Muutaman kerran yössä pitää tuttia nostaa, mutta tutin nosto puolen tunnin välein on onneksi jäänyt pois. Halleluuja!!! Veikkaanpa että pojasta tulee uneksija, niinkuin äitinsäkin on. Huutaessaankin on täydessä unessa ja monesti pehmolelut löytyvät ihan eri paikoista sänkyä mihin olen ne asetellut. Pikku unissaantouhuaja. Heh.

Ruoka maistuu! Ja maito ei enää niinkään. Nyt ollaan syöty bataattia, porkkanaa, kesäkurpitsaa, kukkakaalia, päärynää, mustikkaa, persikkaa ja luumua. Itsetehty mangosose odottelisi pakkasessa seuraavaksi. Poika syö jo kaksi ruokaa päivässä. Aamupäivällä lounaaksi kasvissosetta, iltapäivällä välipalaksi hedelmäsosetta. Suurimman osan olen jaksanut tehdä itse. Persikka taisi olla ainut mikä ollaan syöty purkista. Sitä paitsi vauvan ruokien teko on hauskaa! Ei lainkaan työlästä, enkä oikein ymmärrä kun kuulee niitä "ei ehdi tehdä" kommentteja. No mutta, kukin taaplaa tyylillään.

Itse voin jonkin aikaa vähän huonosti ja olin tosi uupunut. Huomasin ehkä vähän merkkejä synnytyksen jälkeisestä masennuksestakin. Nyt olo on jo vähän parempi, mutta koska tiedän että alamäki voi tulla nopeastikin, varasin ajan psykologille. Se on onneksi jo nyt perjantaina. Lisäksi tänään otin itseäni niskasta kiinni ja ostin kortin kuntokeskukseen. Jipii, omaa aikaa! Ja toki liikuntaakin!

Tarkoituksena olisi kirjoitella vielä tästä jaksamispuolesta sekä siitä, mitä eroa on olla kuolleen lapsen vanhempi ja elävän lapsen vanhempi. Noita aihepiirejä olen tässä uupumuksen kourissa pohdiskellut paljonkin, ja tullut siihen tulokseen että tämä helposti iskevä väsymys ja masennuspiirteet juontavat juurensa tuolta esikoisen menetyksestä. Niin. Siellä ne muistot ja kokemukset ovat vaikuttaen edelleen kaikkeen. Luonnollisesti. Eihän omaa elämäänsä karkuunkaan pääse.

Tauko?

Pidän ehkä taukoa blogista. Ainakin juuri nyt tuntuu siltä.

Kaikki on ihan ok. Olen vain ollut tosi väsynyt enkä oikein jaksa kirjoittaa. Ja moni kirjoitettava asia olisi sellainen, josta en halua tai voi kaikille blogia lukeville tutuille avautua.

Aurinkoista kevättä kaikille! Ehkä vielä jossain vaiheessa palaan blogin äärelle....

Kortti: Joel Jyrinki, www.joeljyrinki.com

Eihän tässä meinaa perässä pysyä...

Pojan kehityksessä siis.

Viikonloppuna nimittäin äippä ja iskä oli aikas tohkeissaan. Poika käänty eka kertaa täysin itse selältä mahalleen! Eikä ollut sattumaa, sama toistui monta kertaa päivän aikana. Nyttemmin kääntymisintoilu on pojulla vähän laantunut, mutta jos sopiva houkutin löytyy, kiepsahdus tapahtuu. Hurraa! Ihan oikeasti en meinannut housuissani viikonloppuna pysyä, niin innoissaan olin tästä edistysaskeleesta. Poika taitaa olla aika hätäistä sorttia. Nyt odotan innolla (okei, ja vähän kauhulla) millon aletaan liikkumaan. Parina päivänä mahalla ollessaan peppu on alkanut jo nousta kunnolla ylös ja jalat tekevät ryömimisliikkeitä. Kädet pitäisi vielä saada yhteistyöhön, niin eteenpäin mentäisiin ja lujaa. Hui!

Alaikenessä pilkottaa todentotta kaksi hammasta. Hieman ne jo tuntuukin sormelle, mutta ties miten kauan puhkeamisessa vielä menee. Yöt ovat välillä ihan hulabaloota, mm. eilen nousin nostamaan tuttia vajaan puolen tunnin välein puoli kolmeen saakka. Siitä eteenpäin olin niin sippi, että en kuullut kuullut mitään itkuja, vaikkakin miehen mukaan niitä tuli vielä muutama. Tuli vain mieleen, että pitäisi ehkä käydä tarkistuttamassa pojan korvatkin, ettei yöininät johdukin korvatulehduksesta. Toisaalta päiväunet menee hyvin, ja päivisin viihdytään lattialla. Luulisi korvien vaivaavan myös päivällä jos kyse olisi tulehduksesta? Hampaiden tuloon liittyvistä oireista pojalla on taas oikeastaan kaikki...

Enää viikko niin poika on 4kk! Tänään annoin pojalle eka satsin itsetehtyä maissivelliä. Tai no, se oli vasta kokeiluerä joten maitoa oli 90ml ja velliä 30 ml. Kasvatetaan vellin määrää tässä pikkuhiljaa. Päätin myös että viikonloppuna maistetaan eka kertaa sosetta. Bataatilla aloitetaan. Jännittävää!!

Hämmentävää, miten nopeasti kehitystä on alkanut tapahtumaan. Tuntuu, että viimeisen parin viikon aikana poika on muuttunut ihan silmissä. Kasvanut, oppinut uusia taitoja, alkanut valvomaan yhä enemmän ja seurustelemaan entistä paremmin. Olen niin kovin kiintynyt poikaan, tottakai, ja sen vuoksi pelottaakin välillä. Kätkytkuoleman riski on edelleen olemassa ja ajoittain tuo pelko nousee pintaan. En vain voi menettää tätä pientä miestä. En voi. Hän on niin rakas, että sitä on vaikea kuvailla sanoin.

Koska kuolema välkkyy aina välillä mielessä mustana peikkona, myös tytär on ollut paljon mielessä. Yksi ilta en vain voinut estää itkunpurkausta tulemasta, kun tajusin että meillä pitäisi olla lähes kaksivuotias tyttö täällä. Kaksivuotias!!! Ikävä on aivan valtava edelleen, ja olen huomannut että yritän suojella itseäni niin etten päästä tyttöä ja ikävää liiaksi mieleeni. Surullista. Mutta pojan takia minun täytyy elää tässä hetkessä. Pelkään, että tämä suurella työllä rakennettu hyvä, mutta edelleen niin kovin hauras arkielämä hajoaa pirstaleiksi, jos liikaa ajaudun ikävään ja suruun. Niiden aika oli ja meni, enkä usko niihin tunteisiin palaamisen olevan järkevää tällä hetkellä. Se ei vaan kannata. Vaikeita asioita, pitää jossain vaiheessa kirjoittaa tästä aiheesta lisää...