tiistai 6. tammikuuta 2015

Blogin loppu

Pitkästä aikaa. En ole edes vilkaissut bloggerin tiliä moneen kuukauteen ja yllätyksekseni blogissani vieraillaan edelleen runsaasti. Ei ole kylläkään yllätys että yleensä tänne löydetään "lapsen kuolema" tai "streptokokki" hakusanoilla. Sinänsä kuitenkin sääli, koska nuo kaksi asiaa ovat vain yksi pieni osa elämääni. Tämän vuoksi onkin ollut aika laittaa tämä blogi pakettiin. Tämä on viimeinen kirjoitukseni.

Poika on nyt vuosi ja kaksi kuukautta vanha. Ajatella, meillä on noin iso poika eikä pahin pelkoni ole käynyt toteen. Ihmeellistä. Arki on välillä hyvinkin haastavaa, välillä hyvin ihanaa. Olenkin monesti miettinyt, olisinko jaksanut kotona oloa ja vauva-aikaa paremmin ilman tyttären menetystä. Sillä myönnettävä se on, kyllä tytön kuolema verotti voimavarojani pysyvästi. Muutti minua ihmisenä. Toivon mukaan poika on kuitenkin saanut kokea onnellisen vauvavuoden. Parhaani yritin, vaikka joka hetki ei tuntunutkaan siltä että jaksaisin ihan sataprosenttisesti.

Hän on ihmeellinen. Kävelee jo vauhdilla, päristelee autoilla, hymyilee paljon. Toki on myös kovin kiinni minussa, vaikka edelleen miehen kanssa hoidamme poikaa tasapuolisesti molemmat. Ehkä se kuuluu ikään. Välillä koen sen raskaaksi. Silti yritän sylitellä aina kun poika sitä haluaa. Poika rakastaa puiston liukumäkeä, jääkaappimagneetteja, ilman vaippaa juoksentelua, saunomista. Sitä paremmin viihtyy, mitä enemmän on ihmisiä. Syö kaikkea, mitä nenän eteen laitetaan. Välillä lusikoi ruokaa jo itse, mutta pääasiassa syötetään. Hujahti pituutta äskettäin ja 80 senttiset vaatteet joutivat varastoon. 

Entä äiti? Minä. Rakastan poikaa eniten maailmassa. Lähden töihin nyt keväällä. Aloitan pehmeällä laskulla. Tammikuussa teen muutaman päivän, kun mies on vapaalla. Helmikuussa pari viikkoa puolipäiväisenä kun mies pitää loput isyysvapaat. Maaliskuussa pojan on tarkoitus aloittaa puolipäivähoito. Näillä näkymin menen silloin puolipäiväisesti töihin.

Parhaimmillaan kotona on ihanaa, pahimmillaan aika hermoja raastavaa. Sitähän se arki on varmasti kaikilla. Kun poika täytti vuoden, aloin kaivata enemmän omaa aikaa ja parisuhdeaikaa. Ehkä jälkimmäistä vielä enemmän, sillä parisuhde on ollut käytännössä tauolla koko vauvavuoden. Kun poika oli vuoden ja kuukauden, pääsin Helsinkiin viikonloppu"lomalle" kaverin kanssa. I-HA-NAA. Miehen kanssa olemme tehneet tunnin parin irtiottoja kun siihen on tullut tilaisuus. Tammikuun lopussa olemme ensimmäistä kertaa päivän, illan ja periaatteessa yönkin erossa pojasta, kun menemme ystävän häihin johon poika on hankala ottaa mukaan. Isovanhemmat tulevat hoitamaan poikaa. Ajelemme yöllä kyllä kotiin, mutta taidamme nukkua vierashuoneessa ja poika isovanhempien kanssa. Odotan jännityksellä tuota päivää. Mielestäni poika on jo niin iso että hänen pitäisi osata olla jo yksi yö hoidossa.

Lähipiiriin on syntynyt vauvoja ja olen ollut näistä pienistä ihmeistä tohkeissani. Tyttöjä vieläpä. Vilpittömästi olen onnellinen ja kiitollinen että kaikki on mennyt hyvin näillä perheillä enkä malta odottaa että pääseen tapaamaan nämä pienokaiset <3. Vauvojen syntymät ovat kuitenkin tuoneet muistot omista synnytyksistä mieleen ja olenkin saanut huomata, että vieläkään en ole päässyt sinuiksi omien synnytysten kanssa. Koen edelleen, että kehoni on viallinen, kun en tyttären kohdalla pystynyt saattamaan häntä maailmaan alateitse. Saatikka pitämään häntä elossa. Suren, että meidän synnytyksiä on molemmilla kerroilla varjostanut pelko, ahdistus ja epätietoisuus. Tiedän, että tärkeintä on tuo pieni poika, joka NYT on tuossa kanssamme, mutta silti en voi olla surematta synnytyksiä. Taitaa olla niin, että vain äidit voivat ymmärtää tämän ajatuksen; synnytyksen pitäisi olla naiselle maailman luonnollisin ja elämän onnellisin tapahtuma. Meidän kohdalla tämä ei ole toteutunut ja tuskin koskaan toteutuukaan. Koen edelleen epäonnistuneeni naisena. En pystynyt synnyttämään, en onnistunut kunnolla imettämään, ja molemmat lapsemme joutuivat suoraan synnytyksen jälkeen teholle. Ei rinnalle, ei syliin. Teholle. Noh, tarkoitus ei ollut nyt alkaa purkamaan omia ahdistuksia, vaan todeta, että paljon on vielä mielen päällä käsittelemättömiä asioita.

Nyt kuitenkin vetäydyn tästä blogista pois. Itse surua ei ole ollut tarvetta käsitellä enää vähään aikaan. Se on tuolla taustalla, mutta olen täysin sinut sen kanssa. Meidän perheeseen kuuluu enkeli ja elävä poika. Tällainen on meidän kokoonpano. Nyt aion nauttia ajasta pojan kanssa, ajasta oman perheen kanssa. Uuden vuoden lupauksena olen päättänyt olla vielä enemmän läsnä pojalleni (pois kännykät ja tabletit meidän yhteisestä ajasta) sekä hoitaa paremmin parisuhdetta.

Nautitaan kaikki niistä arjen pienistä onnellisista hetkistä <3










4 kommenttia:

  1. Oikein hyvää jatkoa koko teidän perheelle! :)

    VastaaPoista
  2. Itkien luin läpi kirjoituksesi tyttärestänne ja hänen kohtalosta. Itkien ja kiitollisena omien lasteni selviämisestä. Poikani syntyi suunnitellulla sektiolla ja joutui päivän ikäisenä lastenteholle tulehduksen takia. Antibiottitippaa ei minulle jostain syystä laitettu, mutta onneksi hän selvisi. Tyttäreni kohdalla vedet menivät rv 32+6 ja hän syntyi kiirellisellä sektiolla rv 34+2, tulehdus aiheutti ennenaikaisen vesienmenon, mutta minulle laitettu antibiottitippa pelasti vauvan tulehdukselta. Pieni ja hentoinen keskonen tuskin olisi tulehduksesta selvinnyt. Aina välillä iskee tajuntaan kuinka lähellä oli etten menettänyt heistä jompaa kumpaa. Olen suunnattoman pahoillani tyttärenne kuolemasta ja erittäin onnellinen, että saitte poikanne. Toivon koko perheellesi kaikkea hyvää <3

    VastaaPoista
  3. Kaikkea hyvää teidän perheen loppuelämään <3

    VastaaPoista