Lähestyvä vuosipäivä

Vuosipäivä lähestyy ihan hurjaa vauhtia. Kohta siihen on enää kaksi kuukautta aikaa. Mieli on ollut jälleen vähän apea. En täysin pysty selittämään miksi. Taas on se vaihe, että tuntuu niin kuin kaikki olisivat raskaana tai saisivat vauvoja ympärilläni. Näin ollen oma menetys nousee pintaan vahvemmin. Ajoittain olen taas antanut itseni valahtaa tuohon apeuden kaivoon, jossa sääli itseä kohtaan, ahdistus ja levottomuus ovat vahvasti läsnä. Tänään aamulla, kun ajatuksissani aloin voivottelemaan itseäni ja omaa elämääni, pakotin itseni kääntämään ajatukset hyviin asioihin. Sanoin itselleni, että mietippäs nyt oikeasti, mikä elämässäsi on hyvää? Lista oli pitkä. Niin pitkä, että apea mieli teki väistämättä huonon omatunnon. Miinuspuolelle en keksinyt kuin joukon turhia huolia ja yhden suuren, jonka tiedättekin. Mutta se on niin suuri miinusasia, että se peittää allensa tuon pitkän listan hyviä asioita. Positiivisten asioiden pakkoajattelu kyllä auttaa, mutta vain hetkittäin.

Olen ajattelut, että tuo lähestyvät vuosipäivä ehkä saa mieleni maahan. Kaikki muistot alkavat jälleen heräämään ja menetys korostuu. Onneksi miehelläni ja minulla on vuosipäivänä vapaapäivä. Saamme viettää sen yhdessä, antaen ajatuksemme ja huomiomme rakkaalle tyttärellemme.

Tuo päivä, jolloin lähdimme synnyttämään, oli kirkas ja aurinkoinen. Täydellinen kevätpäivä. Päivä, jolloin lähdimme sairaalasta, ilman vauvaa, oli sitäkin aurinkoisempi ja lämmin. Se tuntui jo kesäpäivältä. Hautajaisia edeltävänä päivänä aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja vietimmekin tuon päivän lähes kokonaan ulkona kävellen. Hautajaispäivä puolestaan oli kylmä, harmaa ja sateinen, kaiken kaikkiaan synkkä. Muistan noiden päivien tuoksut, lämmön ja kylmyyden, maut ja tunteet kuin eilisen päivän. Miltä aurinko tuntui yhdistettynä itkun turvottamiin silmiin. Miten kesästä huolimatta näin vain mustaa ja miltä kyyneleet maistuivat suussani. Miten elämä tuntui turhalta ja yhdentekevältä. Miten kirjaimellisesti tarrauduin mieheeni kuin viimeiseen oljenkorteen. Miten julmalta elämä tuntui, kun heräsin yöllä omiin tuskan huutoihini.

Talven pimeimpinä hetkinä en ajatellut noita muistoja juurikaan. Ihan kuin en olisi muistanut niitä, saanut niistä kiinni. Ehkä nuo muistot ovat nousseet pintaan yhdessä auringon kanssa. Pelkään toukokuuta. Jo nyt.