Hyvää ystävänpäivää kaikille, niin blogimaailman tutuille kuin ystäville ja vertaisystäville blogimaailman ulkopuolellakin. <3
Olen jo pitkään halunnut kirjottaa tästä aiheesta. Ystävistä ja vertaisystävistä. Mikä olisikaan kirjoitukselle parempi päivä kuin ystävänpäivä. Kirjoitus on lojunut luonnoksen tasolla blogissani jo joulukuun alusta lähtien, mutta en vain ole saanut tehtyä kirjoitusta loppuun.
Ennen viime kevättä en tiennyt vertaistoiminnasta mitään, enkä etukäteen olisi osannut arvata, miten suuri merkitys vertaisystävillä tuleekaan olemaan surun käsittelyssä ja elämässä ylipäätään. Muutamasta vertaisesta on tullut minulle ja miehelleni todella läheisiä hyvin nopeasti, muutaman kuukauden aikana. Muun muassa tämän vuoksi keskustelut esikoisesta ja surusta ovat muiden ystävien kanssa jääneet hyvin vähäiseksi.
Vertaisystävien ja ystävien merkitys elämässäni on aika erilainen. Molempien kanssa luodut ihmissuhteet ovat tärkeitä ja merkityksellisiä, mutta ne palvelevat kuitenkin hieman eri tarkoitusta. Vertaisystävien kanssa voin puhua esikoisen kuolemaan liittyvistä tunteista milloin vain ilman että joudun selittämään tunteitani. Joskus jopa puolikaskin lause riittää. Hyvin todennäköisesti vertaiset ovat kokeneet juuri samat tunteet jossain vaiheessa suruaan. Vertaisten kanssa pystyn puhumaan sellaisistakin asioista, jotka muiden korviin saattaisivat kuulostaa ehkä hämmentäviltä tai jopa itsekkäiltä ajatuksilta. Peilaamalla ajatuksiani heidän ajatuksiinsa opin ymmärtämään, että ajatukseni eivät ole outoja tai vääriä, vaan "normaalia" surua. Jokaisen suru on toki erilainen, mutta yhtymäkohtia erityisesti tunnemaailman kohdalla on hämmentävän paljon. Vertaisystävien kanssa ollessani saan tuntea edes sen pienen hetken ajan, että en ole suruni kanssa yksin ja että maailmassa on muitakin, jotka ovat joutuneet hautaamaan lapsensa. En joudu kysymään koko ajan itseltäni, miksi juuri minulle kävi näin? Vertaisten kanssa huomaan, että minä olen vain yksi monista. Tavallaan se on entistä surullisempaa että vauvoja kuolee enemmänkin, mutta samalla se myös lohduttaa.
Ystävien kanssa vietetty aika on minulle puolestaan pääasiassa pakomatka, jopa "loma" surusta. Toki välillä ystävienkin kanssa puhun surusta ja tunteistani, mutta vähemmän kuin vertaisystävien kanssa. Ystävien kanssa saan hetkeksi muuta ajateltavaa, saan hetken aikaa vain nauttia elämästä ja muistaa, että kyllä, minussakin on vielä iloa ja elämänhalua jäljellä. Ja nuo hetket eivät ole teeskentelyä, vaikka ilon täyttämiä olisivatkin. Kuulostaa ehkä hirveältä, että välillä haluan unohtaa suruni, mutta karu realiteetti vain on se, että välillä haluan. Tarvitsen hetken vapaata ahdistavista tunteistani, jotta jaksan toisena hetkenä taas jatkaa surun työstämistä. Vertaisystävien ainutlaatuinen kyky ymmärtää on ollut yksi tärkeä henkireikä surun aikana, mutta toinen on ollut "vapaa-aika surusta". Miten olisimmekaan jaksaneet surua mieheni kanssa ilman mökille suuntautunutta kesäreissua ystäväpariskuntamme kanssa tai Tallinnan reissua parhaan ystäväni ja hänen miehensä kanssa tai Lapin reissua ystäväporukan kanssa? En tiedä. Nämä reissut ja lukuisat muut arkisemmatkin yhdessä vietetyt hetket ovat voimauttaneet minua niin paljon, että olen taas jaksanut käsitellä suruani ja elää arkea uusin voimin.
Nykyään kylläkin hieman karsastan tätä tiukkaa rajausta ystäviin ja vertaisystäviin. Tämä sen vuoksi että vertaisystävistä voi ajan kanssa tulla ihan ystäviäkin. Olen hyvin onnekas, että näin on minun tapauksessani käynyt ja nykyään läheisimpien vertaisten kanssa vietetyt hetket eivät ole pelkästään surun käsittelyä, vaan myös iloa, toivoa ja pieniä onnen hetkiä.
Kiitos teille, kaikki rakkaat ihmiset elämässäni <3 toivottavasti tiedätte, miten kiitollinen teistä olen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti