Hesarin pääkirjoitus 26.2. antoi paljon miettimisen aihetta. Otsikko kuuluu "Jokainen on itse vastuussa onnellisuudestaan". Jos ette ole käyneet tätä lukemassa, suosittelen.
http://www.hs.fi/paakirjoitukset/Johda+sinä+itseäsi/a1361770295884?jako=29b01acb5515c10ae89f80a4bb17872a
Periaatteessa olen samaa mieltä. Vaikeuksia ei voi välttää, mutta itse voi valita, miten niihin suhtautuu. Kirjoittaja kuitenkin pääasiassa viittaa arkipäivän ongelmiin; kurjaan säähän, tylsään parisuhteeseen tai työstressiin. Entä jos elämän vaikeus onkin sellainen, johon ei voi itse vaikuttaa? Sellainen, mihin ei vaan millään pysty reagoimaan hymyllä. Entä jos oma lapsi on kuollut, puoliso on parantumattomasti sairas tai jotain muuta vastaavaa?
Itseasiassa olen tietämättäni yrittänyt elää juurikin tuon kirjoituksen osoittamalla tavalla. Olen pääosin päästänyt irti vihastani, yritän keskittää energiani kaikkeen hyvään elämässäni, hyväksyn että tyttäreni ei tule enää takaisin. Anteeksi en ole vielä voinut antaa, vaikka kirjoitus kehottaa siihenkin. Elämäni on (suurta menetystä lukuunottamatta) raameiltaan kunnossa, mutta onnellisuutta en ole pystynyt tavoittamaan kuin hetkittäin. Kaikesta huolimatta varjo leijuu pääni päällä. Tässä tilanteessa en vain millään pysty ajattelemaan, että "relaa, elämää tämä vain on". Pystyyköhän kukaan meistä lapsensa menettäneistä tai lapsettomuudesta kärsivistä? Voisin kuvitella, että ehkä joskus tulevaisuudessa pystyn "relaamaan", mutta tässä vaiheessa surua se on vain liikaa vaadittu. Vai onko?
Kirjoituksessa sanotaan että jokainen voi itse valita, miten vaikeuksiin suhtautuu. Hmm.... Jotkin elämän vaikeudet, enkä nyt tarkoita vain omiani, ovat vain sellaisia, että muuta tietä ei ole kuin (ainakin hetkellinen) synkkyys. Mielestäni ajoittaisessa synkkyydessä ei ole mitään pahaa, jos tilanne sitä vaatii. Eri asia on, miten pitkälle synkkyyden tiellä itsensä päästää. En pidä tuosta mielikuvasta, minkä kirjoitus antaa (ainakin minulle); eletään kuin musikaalissa, hymyillään, ei oteta asioita vakavasti. Rajansa kaikella. Mielestäni myös synkkyydelle on oma aikansa ja paikkansa. Väittäisin, että ilman ajoittaista ahdistusta ja synkkyyttä minäkään en olisi näin "pitkällä" surussani; ahdistus pakottaa ajattelemaan, analysoimaan ja purkamaan asioita. Ahdistuksen ansiosta kirjoitan.
Pidemmässä juoksussa voin kuitenkin yhtyä ajatukseen siitä, että olemme itse vastuussa onnellisuudestamme. Turhasta synkistelystä ja asioiden paisuttelusta en minäkään liiemmin perusta.
Aurinkoista kevätviikkoa kaikille lukijoille!
Moikka Johanna!
VastaaPoistaOlet kyllä hyvin pohtinut tätä asiaa. Itsekin luin/kuulin kohtukuoleman jälkeen juttua, että pitää osata suhtautua vastoinkäymisiin oikein. No eipä siinä mielentilassa paljon moisesta apua ollut. Kyllä se suru/synkkyys/ahdistus pitää käydä läpi. Itse ehkä jäin kuitenkin liiaksi vellomaan siihen. Mutta kirjoittamisen kautta sitäkin sai purettua, eikä kaikki tuntunut niin raskaalta sen jälkeen.
Ei läheisten menetyksiin voi suhtautua samalla lailla kuin tylsään parisuhteeseen, näin vain on.
hei miilosa, mukava kuulla sinusta, ja kiitos kommentista. Niin, varsinkin suruun liittyen kaikki tunteet pitää vaan käydä läpi, olivatpa ne hyviä tai huonoja. Mielestäni ilman ahdistusta suru ei etene... Tämä on tietenkin vain oma kokemukseni.
PoistaSamoja ajatuksia herätti tuo kirjoitus. Itsellä myös hyvässä muistissa kun eräs läheinen kehoitti viime kesänä vain olemaan onnellinen. Aivan kuin se olisi joku kytkin jonka voi vain säätää asennosta toiseen. Hyvä kirjoitus mutta ei ehkä sovi täysin meidän tilanteeseen. Kyllä se onnellisuus sieltä tulee sitten kun on sen aika.
VastaaPoistanäinhän se on. Ei onnea voi pakottaa. Kiitos minna <3
PoistaNiin, onnellisuus voi olla omalla vastuulla, mutta miksi elämässä ei tunnu olevan tilaa surulle, ahdistukselle ja alakulolle? Ei edes silloin, kun elämä on näyttänyt kaikista julmimman puolen, mitä ihmisen kohdalle voi osua.
VastaaPoistaOma kokemukseni on, että mikään tunne ei kestä ikuisesti, ei ilo eikä ahdistus. Parhaiten ne vuorottelevat, kun molemmille on lupa. Siksii toivoisin, että molemmat (ts. kaikki tunteet) voisivat olla yhtä arvokkaita ja sallittuja. Molempia tarvitaan, että jaksaa eteenpäin.
T. Enkelipojan äiti Piritta
Lämmin kiitos kommentistasi piritta. Juuri näin, olen täysin samaa mieltä kanssasi. Osanotto suruusi.
PoistaSattumalta löysin omaa tutkimuslomaketta tehdessäni ja googletellessa muita tutkimuskyselyitä, tämän tutkimuksen. Jos jollakulla surua kohdanneella on voimia vastata, saa kyseinen tuleva sairaanhoitaja varmasti tärkeää tutkimustietoa.
VastaaPoistaTuossa siis linkki kyselyyn, joka tuli vastaan:
https://e-lomake.puv.fi/elomake/lomakkeet/3136/lomake.html
Kristiina
Mäkin luin ton artikkelin, ja se mietitytti myös. Sillä vaikka kirjoitus vastaa aika lailla omia ajatuksiani, tuntui minusta jotenkin häiritsevältä kutsua vaikkapa huonoa säätä "ongelmaksi". Tietenkin, ihan minkä tahansa asian voi nähdä ongelmana, mutta ei se tosiaan ole ihan sama asia mielestäni kuin tällainen todellinen iso elämänkriisi, jota me käymme läpi.
VastaaPoistaItsekin kyllä olen noudattanut parhaani mukaan tekstissä mainitun tapaisia "auttavia ajatuksia". Koetan elää hyvällä mielellä. Tuntuu aina vain silti niin vaikealta sanoa vilpittömästi: "Kaikki on hyvin" (viitaten positiivisen elämäntaidon kirjaan, josta olen blogissani kirjoittanut)
Mutta kuten tuossa joku kirjoittikin, ei elämä ole pelkkää auringonpaistetta ja hyvää oloa. Senkin kanssa pitää pystyä elämään tosiaan! Olikohan se mun psykologi joka sanoi, että "elämä on seilausta kärsimyksen ja tylsyyden välillä"... hieman negatiivinen määritelmä mielestäni, mutta on tuossa jotain perääkin!