Tarkoitusta etsimässä

Ihminen etsii mitä oudoimmista asioista lohtua, kun jotain traagista tapahtuu. Itse hain kovasti tarkoitusta tyttäreni kuolemalle. Ensimmäiset kolme-neljä kuukautta ajattelin että tämä tapahtui jonkun asian vuoksi. Että tällä kaikella on tarkoitus. Tämä ajattelutapa oli varmaan jonkinlainen puolustusmekanismi. Että pääsisin pahimman vaiheen yli ja että löytäisin jonkin järjen tähän kaikkeen.

Kehitin mitä ihmeellisimpiä teorioita tapahtuneelle. Luonnollisesti aluksi ajattelin, että olen itse tehnyt jotain väärää. Olen tehnyt jotain pahaa tietämättäni ja nyt minua rangaistaan. Tästä pääsin siihen ajatukseen, että ehkä tyttäreni kuoli, jotta minun ja mieheni suhde tiivistyisi entisestään. Jotta osaisimme arvostaa toisiamme. Jotta osaisimme jatkossa arvostaa elämää enemmän. Muistan, kun hautajaisten jälkeen istuimme keittiönpöydän ääressä. Minä, muutama ystäväni ja muutama läheiseni. Eräs läheiseni itki ja sanoi että eihän tällä voi olla mitään tarkoitusta. Että tyttäreni kuolema oli täysin turha. Minä melkein raivostuin. Muistan kuinka sisälläni kuohahti, poskiani alkoi kuumottaa ja jos olisin avannut suuni sillä hetkellä, ulos olisi päässyt raivoisa karjunta. Onnistuin nielaisemaan raivoni ja sanoin tiukasti, että ei, kyllä tällä on ollut pakko olla tarkoitus. Eihän tyttäreni, minun oma pienokaiseni voinut mitenkään kuolla turhaan! Hänen olemassaolonsa ei voinut olla turhaa! Hän tuli tänne päiväksi, jonkin tarkoituksen vuoksi.

Yksi teoriani oli, että ehkä jotain näin traagista tapahtuu tietylle määrälle ihmisiä, esimerkiksi yhdelle sadasta tai tuhannesta siksi, että oppisimme paremmin arvostamaan elämää. Että ihmiset eivät ajattelisi itseään eikä lapsiaan itsestäänselvyytenä. Lapsia ei tehdä, niitä saadaan. Ja silloinkin jokainen terve ja elävä lapsi on ihme. Ehkä tämä pienokainen tuli opettamaan tämän meille. Meille, perheillemme, ystävillemme ja heidän kaikkien tutuille.

Tässä uskossa olin useamman kuukauden. Jossain vaiheessa kesän lopulla päiväkirjaa kirjoittaessani minulla kävi ehkä sekunnin mielessä, että ehkä tällä ei ollu tarkoitusta. Hylkäsin tuon ajatuksen nopeasti. Ruoskin itseäni ajatuksesta. Kauhea äiti! Ethän sinä noin voi ajatella lapsestasi! Tottakai hänen olemassaolollaan ja kuolemallaan on tarkoitus! 

Tuo ajatus jäi kuitenkin kytemään mieleeni. Eräs syyskuinen automatka uskaltauduin kertomaan siitä miehelleni. "Anteeksi, että sanon näin. Toivottavasti et tuomitse minua. Mutta entä jos tällä kaikella ei olekaan mitään tarkoitusta?". Mieheni mietti hetken aikaa, ja totesi, että näin hän oli ajatellut jo jonkin aikaa. En voi sanoin kuvailla sitä tunnetta, kun suuri taakka putosi sydämeltäni. Koin ihan valtavan valaistumisen. Tällä ei olekaan tarkoitusta! Tyttäreni kuolema oli väärin! Oli valtavan helpottavaa myöntyä siihen ajatukseen, että tällä ei ole mitään, ei mitään tarkoitusta. Läheiseni, joka oli asiasta sanonut jo hautajaisissa, oli ollut koko ajan oikeassa. Lopullinen niitti tälle ajatukselle tuli, kun kuulin lääkärin sanat niin puhelimessa kuin jälkikeskustelussa. Oli tapahtunut virhe, jonka vuoksi vauva kuoli. 

Tämä on väärin. Näin ei olisi pitänyt tapahtua. Tyttäremme pitäisi olla tässä. Hänen ei ollut tarkoitus kuolla. Emme ole tehneet mitään väärin. Meitä ei rangaista mistään. Hänen olemassaolonsa ei missään tapauksessa ollut turha, mutta hänen kuolemansa oli.

Myrsky

Haluan jakaa tämän kappaleen kanssanne. Aika pian tyttäreni kuoleman jälkeen ystäväni osti minulle Jarkko Martikaisen levyn ja pyysi minua kuuntelemaan levyltä kappaleen Myrsky. Erityisesti hän pyysi keskittymään sanoihin säkeistöstä kolme alkaen. Tämä kappale osuu niin syvälle sydämeen ja siitä on tullut hyvin merkityksellinen minulle. Olen saanut tästä paljon voimaa ja toivoa. 

Kiitollisuudesta

Tunnen joskus huonoa omatuntoa siitä, että näen elämässä vielä hyviäkin asioita. Touko-kesäkuussa en löytänyt elämästä mitään positiivista, mutta nyt olen huomannut että hyvääkin vielä on. Tottakai vielä usein, viimeksi eilen, itkin ystävän luona suruani. Tuntui siltä, että onko sittenkään pakko jaksaa? Enkö saisi vain luovuttaa? Miksi ihmeessä minun täytyisi jaksaa elää ilman tytärtäni? Jaksan aina tietyn aikaa olla reipas, mutta hetkellinen romahdus tulee poikkeuksetta tasaisin väliajoin. Hyväksyn sen. Tilanteen huomioon ottaen se on varmasti täysin normaalia.

Romahduksista huolimatta en ole luovuttanut, niiden muutamien hyvien asioiden vuoksi. Niistä tärkein on mieheni. Jolla on loputon ymmärrys minua ja pahaa oloani kohtaan, ja joka on kannustanut minua joka asiassa ja lohduttanut kun en jaksa. Joka ei tuomitse minua mistään, vaikka ajatukseni välillä ovat tosi kauheita ja pelottaviakin. Olen varma, että ilman häntä en olisi tässä nyt.

Olen myös kovin kiitollinen perheestäni. Minun ja mieheni vanhemmista, jotka kaikki ajoivat toiselta puolen Suomea välittömästi sairaalaan, kun soitimme ja kerroimme että tyttäremme ei ehkä selviä. He tulivat sairaalasta kotiin kanssamme ja auttoivat laittamaan vauvatavarat pois. Hoitivat hautajaisjärjestelyt lähes kokonaan kun olimme kyvyttömiä tekemään mitään. Laittoivat ruokaa ja pitivät huolta että kuntoutan itseäni leikkauksesta. Kiitollisuudelle ei löydy sanoja. Yhtä suuressa kiitollisuudenvelassa tunnen olevani sisaruksillemme perheineen. Rakkaat veljenpoikani pitivät minut elämässä kiinni heti hautajaisten jälkeen iloisuudellaan ja aitoudellaan. Heidän seurassa nauroin kunnolla ensimmäistä kertaa. Veljeni ja hänen vaimonsa kanssa olemme käyneet pitkiä pitkiä keskusteluita tapahtuneesta ja tulevaisuudesta. He tukivat meitä niinä vaikeina hetkinä, kun taistelimme sairaalan kanssa oikeuksistamme. Ja viikonloppuna, jolloin olisimme ensimmäistä kertaa joutunut kohtaamaan tyhjän kodin kahdestaan, mieheni veli ei jättänyt meitä yksin. Tiedän, että he eivät odota vastapalvelusta. He haluavat auttaa meitä kaikin keinoin. Mutta silti minua vaivaa, etten koskaan pysty korvaamaan heidän tukea ja apua.

Ja läheisimmät ystävät. Ystävät, jotka yrittävät niin kovasti ymmärtää. Arvostan sitä todella paljon. Ystävien tärkein rooli onkin ollut ns. normaalin elämän ylläpitäjänä. He eivät kohtele meitä erilailla kuin ennen. Mutta he kuuntelevat, aina kun haluan puhua tai tarjoavat olkapäätä aina kun haluan itkeä. Olen edelleen valtavan liikuttunut parhaan ystäväni tavasta tukea minua heti tapahtuneen jälkeen. Kahteen viikkoon en pystynyt vastaamaan hänen puheluihinsa. Muutamiin viesteihin taisin vastata. Kahden viikon päästä tapahtuneesta tajusin, että hän ei edes tiedä mitä tyttärellemme on tapahtunut! Mutta silti hän joka ikinen päivä lähetti minulle tekstiviestin, jossa luki "Ajattelen teitä" tai "voimia". Perheeni tuen lisäksi nuo viestit pitivät minut hengissä. Noiden viestien kautta tiesin, että hän on meidän tukena. Hän ei lopettanut yhteydenpitoa, vaikka en vastannut. Hän ei loukkaantunut, vaikka en ottanut yhteyttä. Ja tämä tuki oli ja on edelleen pyyteetöntä. Olen niin kiitollinen. Ja niin avuton, kun en tiedä miten kiittää.

Myös nykyisestä arjestani olen löytänyt pieniä valon pilkahduksia. Olen aloittanut kaksi uutta harrastusta, jotka ovat tuoneet minulle aitoja, pieniä ilon hetkiä. Lisäksi olen vihdoin saanut takaisin intoni työhön. Pidin itseäni totaalisena epäonnistujana, kun syyskuussa kolmen viikon töissä olon jälkeen minun piti jälleen luovuttaa ja jäädä lähes kuukaudeksi sairaslomalle. En vain jaksanut. Aikaisemmin olen nimittäin määritellyt itseäni todella paljon työn kautta. Olen nauttinut työstäni ja ollut siinä mielestäni ihan kohtalaisen hyväkin. Oli kova kolaus, kun en pystynytkään enää samaan kuin ennen. Syyskuussa osittain syynä oli taistelu sairaalaa vastaan, joka uuvutti minut täysin. Nyt, kun viime viikolla palasin töihin, palasin täysin eri ihmisenä. Tulen aamuisin töihin mielelläni. Kiinnostun ja innostun jälleen asioista. Olen ainakin osittain löytänyt uudestaan kunnianhimoni ja motivaationi. 

Näistä ihmisistä ja asioista huolimatta tunnen itseni aika ajoin niin kovin yksinäiseksi. Kuin olisi ainoa ihminen maailmassa. Ehkä pohjimmiltaan yksinäisyys kumpuaa siitä, että tuntuu että kukaan ei ymmärrä. Nyt vertaistuen myötä yksinäisyyden tunnetta on vähemmän. 

Nämä hyvät asiat ja ihmiset olivat ennen ns. normaali osa elämää. Nyt, kun ne ovat se, minkä vuoksi jaksan elää, niiden merkitys on noussut uuteen valoon. Ihmiset ja asiat eivät kuitenkaan voi poistaa sitä tuskaa mitä koen tyttären kuoleman vuoksi. Mutta onneksi ne voivat tehdä elämästä edes hitusen verran siedettävämpää.

Kuumeilua

Mikään ei koskaan tule korvaamaan tytärtäni. Ei mikään, eikä kukaan. Menetyksen jälkeen ihminen kuitenkin yrittää hamuta jotain sisältöä elämään. Jotain, joka täyttäisi tyhjiön. Joka ehkä antaisi uutta ajateltavaa, jopa iloa. Olen yrittänyt etsiä täytettä elämääni vähän sieltä sun täältä. En suinkaan tietoisesti, vaan alitajuisesti. Pysähdyttyäni ajattelemaan asiaa, huomasin, että olen menetyksen jälkeen potenut jos jonkinlaista kuumetta.

Heti menetyksen jälkeen koin voimakasta vauvakuumetta. Oli hämmentävää, että vauvakuume iski jo pari päivää tyttären menehtymisen jälkeen. Muistan miettineeni asiaa sairaalassa, tunsin huonoa omatuntoa ja huonoutta. Enhän nyt vielä voi toista vauvaa miettiä, kun esikoista ei ole edes haudattu! Kauheaa. Hyi minua. Olenpa huono äiti. Tarve vauvaan tuntui olevan niin voimakas, että en pystynyt esikoiseni ja suruni lisäksi muuta edes ajattelemaan. Tarvitsen vauvan. Haluan vauvan. Koko mieleni ja vartaloni huusi vauvaa! Se kuume oli kuitenkin pakko haudata, koska sektion vuoksi tulisi odottaa vuosi ennen uutta yritystä. Edelleen tunnen suurta turhautumista tästä vuodesta, joka nyt tosin on enää puolisen vuotta. Mitä ihmettä tällä vuodella teen? Onko minun pakko elää tätä vuotta? Saanko vaan vaipua koomaan ja herätä joskus ensi vuonna? En millään haluaisi palata vanhaan elämääni takaisin. Elämään ilman esikoista. Ja entäpä jos vuoden päästä menetyksestä pelkoni ovatkin yltyneet niin voimakkaiksi etten enää uskallakaan yrittää?

Tilalle tuli uusia kuumeita, jotka näin jälkikäteen tuntuvat jotenkin väkisin keksityiltä ja päälleliimatuilta. Ensimmäiseksi tuli matkakuume. Olin ahdistunut julkisilla paikoilla käymisestä tuttujen ihmisten kohtaamisen vuoksi, joten ulkomaille lähtö poltteli kovasti. Tämän tarpeen sain täytettyä. Lähdimme reiluksi viikoksi kahteen suurkaupunkiin. Siellä olin täysin anonyymi. Sain välillä nauraa, juoda muutaman lasin viiniä ja käydä ostoksilla ilman että tarvitsi miettiä, tuomitseeko joku minut. Vaikka totuuden nimissä täytyy myöntää että välillä tuomitsin itse itseni. Tyttäreni oli matkallakin paljon mielessä, mutta eri tavalla. Tunsin, että hän oli mukanamme. Tunsin, että hän oli onnellinen siitä, että äiti ja isä ovat välillä iloisiakin. Matkalla tunsin olevani myös vapaa. Toisin kuin kotikaupungissa. Koen, että matka oli suuressa osassa toipumisessani. Matkan jälkeen äitiyslomani loppui ja pystyin palaamaan arkeen.

Hetken aikaa tämän jälkeen podin kovaa talokuumetta. Olisipa mukava ostaa omakotitalo ja käyttää tämä turha "odotuksen odotusvuosi" kodin remppaamiseen. Joka lauantai sain suurta mielihyvää etuovi-lehden selaamisesta ja intoilin miehelleni potentiaalisista taloista. Tätä kuumetta kesti muutaman viikon, jonka jälkeen päädyin siihen että rakastan nykyistä kotiani liikaa, enkä halua vielä muuttaa. Täällä on kipeitä muistoja, mutta myös onnellisia. Rehellisesti sanottuna toinen syy talokuumeen hiipumiseen oli pelko siitä, että jäämme kaksistaan ja ison talon lastenhuoneet jäävät tyhjäksi.

Nyt olen sitten potenut valtavaa koirakuumetta. Mikä tuntuu hölmöltä ja ehkä vähän hävettääkin. Koska eihän koira lasta korvaa. Toisaalta se olisi loogista tässä tilanteessa. Koiran voi ostaa, joten sen hankkimisessa ei pitäisi olla ongelmia. Koiraa saa ja pitääkin kasvattaa, ja siitä tulee pitää hyvää huolta, mikä antaisi tyydytystä hoivavietilleni. Koira olisi seurana kun olen yksin ja sen kanssa saisin luoda uutta kiintymyssuhdetta. Vielä emme ole koiraa hankkineet.

Pohjimmiltani poden edelleen sitä ensimmäistä kuumetta, vauvakuumetta. Tätä kuumetta varjostaa kuitenkin se, että olen tajunnut, että tosiasiassa en haluakaan toista vauvaa. Haluan esikoiseni takaisin. Haluan hänet syliini uudestaan, haluan hänet kotiin. Asiat jäivät niin kesken hänen kanssaan. Kaipaan häntä niin kovasti. Toivon, että jossain vaiheessa pystyn hyväksymään, että esikoistani en enää koskaan saa takaisin. Tämän ajatuksen sisäistäessäni pystyisin antamaan tilaa uudelle vauvahaaveelle, haaveelle esikoisen sisaruksesta. Sylini on niin tyhjä. Se huutaa lasta.

Saisinko jo surra ilman vihaa?

Tänään kävimme potilasasiamiehen luona. Lukiessani jälleen kerran kirjoittamani kantelutekstin, sain taas todeta, miten sairaalta koko tämä kertomuksemme kuulostaakin. Miten kaikki on voinutkaan mennä noin pieleen? Miksi juuri meille piti käydä näin? Miksi kaikki piti mennä vikaan juuri meidän kohdallamme? En vaan voi ymmärtää! Tämä on selkeä oppikirjaesimerkki tapauksesta, jossa mikään ei toiminut.

Lyhyesti kerrottuna, virheitä tapahtui niin minun synnytyksen aikaisessa hoidossani kuin vauvan hoidossa teho-osastolla. Nämä meille on siis myönnetty. Aikaisemmin kerroinkin jo antibiootista, mikä minulle olisi pitänyt antaa. Myös vauvan antibiootin anto lykkääntyi, kohtalokkaasti. Kolmella ja puolella tunnilla. Emme tietenkään voi tietää, olisiko vauva selvinnyt, jos antibiootti olisi annettu heti kun määräys siitä tuli, mutta on mahdollisuus, että hän olisi pelastunut. Lisäksi epäilen, että minun synnytyksen jälkeinen hoito on laiminlyöty. Tajusimme jossain vaiheessa, että vieläkin huonommin olisi voinut käydä. Myös minä olisin voinut kuolla. Minulle tuli kohtutulehdus b-streptokokin vuoksi. Sitä ei kuitenkaan huomattu, kuin vasta noin vuorokausi synnytyksen jälkeen, toiseen sairaalaan siirtymisen jälkeen. Siinä vaiheessa tulehdusarvot olivat jo katossa. Jos tulehdus pääsi vauvan verenkiertoon, eikö se olisi voinut päästä myös minun verenkiertooni? Oliko selviytymiseni pelkkää tuuria? Miten olisi käynyt jos emme olisi siirtyneet toiseen sairaalaan? Sitä emme kai saa koskaan tietää.

Kaiken huipuksi kohtelumme koko prosessin aikana on ollut todella ala-arvoista. Viemme asian eteenpäin, vaikka se raskasta onkin. En suostu siihen, että lääkäri pääsee pälkähästä ilman minkään sortin huomautusta. Tämän asian tulisi näkyä hänen papereissaan. Aina. Tiedän, että tämä on katkeran naisen puhetta. Vihaisen naisen. Mutta mielestäni minulla on oikeus olla katkera ja vihainen, ainakin nyt.

Viha ja katkeruus ovatkin välillä peittäneet surun alleen. En pidä siitä. Haluaisin puhtaasti surra, puhtaasti ikävöidä. Ilman kuluttavaa vihan tunnetta. En haluaisi vihata ketään. Itkukaan ei tule, kun on vihainen. Sen olen huomannut.  Myös ahdistus on jyrännyt aika usein muiden tunteiden yli. Sen lempiajankohta tuntuu olevan ilta. Silloin tuntuu, että voisin hyppiä seinille. Ahdistus tekee mielen sekavaksi, ajatuksista ei saa kiinni ja hermostus velloo sisällä kuin valtameri. Tuntuu, että voisin oksentaa pahasta olosta. Vapisuttaa. Haluaisin itkeä, mutta itku ei tule. Ja silloin ahdistuneisuus vain kasvaa. Nukahtaminen on yhtä helvettiä. Ainut tapa, miten pystyn nukahtamaan, on niin että olen kosketusyhteydessä mieheeni. Että pidän häntä kädestä tai hän pitää minua sylissä. Silloin rauhotun. Onneksi minulla on hänet.

Kohtaamisia

Äitiysloman jälkeen palasin töihin. Vielä syyskuussa minua itketti töissä lähes koko ajan, keskittymiskyky oli hukassa ja työhön liittyvät ongelmat tuntuivat mitättömiltä tyttären kuolemaan verrattuna. Ihmisten ilmoille paluussa erityisen raskasta oli ihmisten kohtaaminen. Kohtaamiset ovat aiheuttaneet niin mielipahaa kuin myös hyvää mieltä. Välillä jopa raivoa, välillä turhautumista. Miten ihmisillä onkin niin erilaisia tapoja suhtautua lapsensa menettäneeseen? Ensimmäiset kolme kuukautta tyttären menehtymisen jälkeen välttelinkin julkisia paikkoja. Koska pelkäsin. Pelkäsin että murrun. Että alan huutamaan ja itkemään julkisella paikalla. Toisaalta pelkäsin, että en alakaan itkemään, jonka vuoksi minua pidettäisiin kylmänä ja tunteettomana. Pelkäsin onnitteluja. Pelkäsin välinpitämättömyyttä.

Pahimmalta tuntuu, kun menetystäni ei huomioida millään tavoin. Kun kohtaamani ihminen tietää, että olen synnyttänyt lapsen ja sen jälkeen menettänyt hänet, mutta ei osoita sitä mitenkään. Tervehtii iloisesti ja jatkaa jutustelua muina miehinä. Tunne tällaisen kohtaamisen jälkeen on niin hämmentävä, että sitä on sanoin vaikea kuvata. Ulospäin voin näyttää tyyneltä, mutta sisälläni huudan: "Minä en suostu lastani unohtamaan! Minä en suostu ohittamaan tapahtunutta!". Pelkkä osanotto tai halaus riittäisi. Toinen ääripää on voivottelu. Myös se tuntuu pahalta. En kaipaa sääliä. Toisaalta en voi myöskään tuomita näitä mielestäni väärin käyttäytyviä ihmisiä. Surevan kohtaaminen on todella vaikeaa. Olen siis yrittänyt olla ymmärtäväinen.

Miten minuun sitten tulisi suhtautua? Lähimmät ystäväni ja perheeni osaavat tottakai suhtautua suruuni. Muutamat tuttavat ovat tulleet vain halaamaan, mikä tuntuu hyvältä ja lohduttaa. Suru ei tarvitse sanoja, ei varsinkaan silloin, jos ei oikeasti tiedä miltä minusta tuntuu. Parasta on, kun menetykseeni suhtaudutaan asiana muiden joukossa. Tyttärestäni puhutaan normaalisti ja kysytään jos jokin vaivaa mieltä. Tällaisissa tilanteissa voin itkeä, mutta voin myös nauraa. On myös yhtä luontevaa vaihtaa keskustelunaihetta, kuin puhua tyttärestäni.

Olen edelleen todella kiitollinen niille, jotka jaksavat kysyä vointiani. Vaikka ulospäin saatan vaikuttaa jo normaalilta, sisälläni edelleen myllertää. Mietin tytärtäni joka päivä, oikeastaan hereillä ollessani vähintään joka tunti. Onneksi minulla on sellaisia ystäviä, jotka eivät ota vointiani itsestäänselvyytenä. Jotka ymmärtävät, että suru kestää. Jotka eivät oleta, että viidessä kuukaudessa, tai edes vuodessa pitäisi selvitä surusta. Koska mitä selviytyminen edes tässä tapauksessa on? En usko että lapsen kuolemasta voi koskaan täysin selvitä.