Lapsista, vauvoista ja raskauksista

Isänpäivä oli meidän perheessämme surumielinen. Mikä ei varmaan yllätä ketään. Etukäteen en tuota päivää hirveästi jännittänyt enkä miettinyt. Tiesin vain, että en ohita tuota päivää, koska mieheni on esikoisen kuolemasta huolimatta isä. Ajattelin, että toimin sen mukaan, mikä tuntuu sillä hetkellä hyvältä ja oikealta. 

Aamulla toin aamupalan, päivän lehden ja isänpäiväkortin miehelleni vuoteeseen. Mieheni luki kortin hyvin nopeasti ja kyynelet nousivat hänen silmiinsä heti. Kortti oli tyttäreltämme, joka kaipasi maailman parasta isäänsä. Itsehän minä olin sen kirjoittanut, mutta olen vakuuttunut, että näin tyttäremme ajattelee. Halasin häntä ja itkimme pitkään. Sanoin, että tyttäremme haluaisi olla täällä, hänen luonaan. Pian aamupalan jälkeen lähdimme hautausmaalle. Sielläkään emme kyyneliltä välttyneet.

Isänpäivä. Isän ja lapsen yhteinen päivä. Yksi tärkeimmistä. Meidän perheessämme isä vie kynttilän tyttären haudalle. Eikä tytär lahjaa ja korttia isälle. Isä menee katsomaan tytärtään hautasmaalle ja silittää hautakiveä itkien. Tytär ei tänä päivänä, eikä minään muunakaan päivänä, nouse isänsä polvelle istumaan halataakseen häntä. Antaakseen suukkoa poskelle. Vaikka niin pitäisi olla, erityisesti isänpäivänä. Sunnuntaina kaikki tuntui niin nurinkuriselta. Väärältä. Minun oloni oli avuton. Avuton siksi, etten pystynyt taikomaan tytärtäni isänpäivänä mieheni luokse. Ja katkera. Katkera, koska muut saavat juhlia isänpäivää lasten kanssa. Koko loppupäivän tuo katkeruus söikin kaikki muut tunteet mielestäni. En pystynyt edes illalla iloitsemaan, vaikka vietimme iltaa omassa lapsuudenkodissani. Yksi puuttui joukosta.

Olemme olleet syyslomalla tämän viikon ja olen viettänyt aikaa veljenpoikieni kanssa. Sen, samoin kuin isänpäivän vuoksi olen paljon myös miettinyt suhtautumistani muiden lapsiin ja raskauksiin. Olen nimittäin huomannut suhtautumisessani muutoksia. Aikaisemmin olen tuntenut suurta vääryyttä, kateutta ja katkeruutta kun olen nähnyt yhdenkin raskausmahan tai vauvan. Miksi nuo saa vauvoja? Miksi nuo ihmiset saavat kokea vanhemmuuden onnen? Miksi en minä? Miksi ei mieheni? Rehellisesti sanottuna, kun olen tyttäreni kuoleman jälkeen raskausmahoihin tai vastasyntyneisiin törmännyt, niissä hetkissä ei ole ollut tippaakaan positiivisia tuntemuksia. Ei yhtään. Koska olen katkera, etten minä saanut samaa. Siinä ei ole mitään henkilökohtaista. En vain pysty olemaan onnellinen toisten puolesta, kun itselle tapahtui näin.

Aloin huomaamaan suhtautumisessani muutoksia jo viime viikolla, kun tapasin raskaana olevan vertaisystävän. Voin vilpittömästi sanoa, että olin ja olen edelleen onnellinen hänen puolestaan. Hän on kokenut todella kovia, hän on myös menettänyt lapsensa. Tämän vuoksi hän on ansainnut tuon raskausmahan ja odotuksen. Hän on myös ansainnut vauvan kotiinsa, ja sen ihmeen, että hän näkee vauvansa kasvavan. Hieman yksioikoinen ajattelutapa, tiedän, mutta näin minun ajatukseni nykyään kulkee. En väitä, etteivätkö muut olisi raskauksia ansainneet, mutta minun on helpompi olla onnellinen sellaisten puolesta, ketkä ovat käyneet läpi saman surun ja tuskan kuin minä. He eivät ota mitään itsestäänselvyytenä. 

Jo heti tyttäreni kuoleman jälkeen huomasin, että en ole myöskään kateellinen tai katkera veljenpojistani. He ovat minulle hyvin rakkaita ja olen tuntenut heidät vauvasta asti. Veljenpoikien seura onkin alusta saakka ollut minulle tärkeää terapiaa. Lisäksi hekin odottivat serkkuvauvansa syntymää. Odottivat, että saavat hoitaa häntä. Odottivat, että saavat tutustua häneen, leikkiä hänen kanssaan. Suru on heidänkin kanssaan yhteinen, vaikka he surevatkin hyvin eri tavalla kuin aikuiset. Eilen, kun kävin nukkumaan 3 -vuotias peikonpoikanen vieressäni, tunsin itseni todella onnelliseksi ja kiitolliseksi. Tyttäreni lisäksi he ovat ainoat lapset elämässäni. Heitä en halua ikinä menettää. Rehellisyyden nimissä täytyy kuitenkin myöntää, että samalla, kun pidin veljenpoikaani lähelläni, en voinut olla ajattelematta, että noinkohan saan koskaan pitää omaa lasta samalla tavalla lähelläni. Kuunnella tuhinaa ja halata. Ylipäätänsä olla. Olla lähellä ja rakastaa. Toivon sinä enemmän kuin mitään.

Olen siis havainnut jo valoa tunnelin päässä. Olen onnellinen veljenpojistani ja vertaisystävien raskaudet saavat pitkästä aikaa positiiviset tunteeni heräämään. Olen jopa muutamaa vierastakin vauvaa pystynyt katsomaan ilman että katkeruuden puukko iskee salakavalasti selkään. Terävin kärki kateudesta on taittunut. Myönnettäkööt silti, että en kuitenkaan mielelläni edelleenkään puhu muiden kuin vertaisystävien vauvaonnesta. Tai odotuksesta. Tai mistään siihen liittyvästä. Ainakaan vielä. En oikeastaan tiedä, mistä se johtuu, koska toivon heille kaikkea hyvää. Olen miettinyt, että yritänkö tällä torjumisella suojella itseäni. Ehkä pelkään niin kovin, että muillekin tapahtuu jotain pahaa, joten yritän olla kiintymättä vauvoihin. Yritän pitää itseni muiden onnen ulkopuolella. Koska täytyy myöntää, että aina kun kuulen uudesta raskaudesta, ensimmäinen ajatukseni on, että toivottavasti mitään pahaa ei tapahdu. Olen oman menetykseni ja vertaistuen menetyksien kautta havahtunut siihen kaikkeen, mikä voikaan mennä vikaan. Koska oikeasti, vaikka mitä voi mennä vikaan. Odotuksen aikana, synnytyksessä, synnytyksen jälkeen. Ja koko loppuelämän ajan. Jokainen meistä, ihan joka ikinen lapsi, joka ikinen ihminen, on ihme.

Joulu ilman esikoista

Jouluun on enää puolitoista kuukautta. Olen pelännyt joulun tuloa jo toukokuusta saakka. Ei ole varmaan mennyt päivääkään etten sitä ajattelisi. Miten käy tuolle juhlapyhälle kun emme saa viettää sitä kokonaisena perheenä? Miten ylipäätään kestän joulupyhät?

Viime joulu oli ihana ja lämminhenkinen. Odotin esikoistamme, jouluviikolla olin raskausviikolla 16. Muistan tuon siksi niin hyvin, koska joulun väliviikolla, raskausviikolla 17, tunsin ensimmäiset potkut. Jo viime vuonna, vaikka esikoinen eleli vielä mahassani, valmistelin joulua enemmän kuin koskaan. Jotenkin tuntui siltä, että vauva on jo kanssamme ja ymmärtää joulun päälle. Hassua. Olin tuonut omia lapsuudenaikaisia joulukoristeita lapsuudenkodistani ja nyt ensimmäistä kertaa ripustin niitä esille. Ajattelin, että nyt olemme perhe, joten haluan ensimmäistä kertaa tehdä joulua kotiin kunnolla. Soitin pianolla joululauluja ja lauloin vauvalle. Kuvittelin, että hän kuulisi minua ja hänellä olisi hyvä olla, kun äiti laulaa. Leivoin joululeivonnaisia kuunnellen joululauluja levyltä ja päätin, että ensi jouluna teen ensimmäistä kertaa piparkakkuja. Koska silloin voisin tehdä niitä yhdessä esikoisen kanssa. Yksin niitä ei kannattaisi tehdä. Piparkakut kuuluu tehdä yhdessä. Tuon joulun vietimme vanhempieni luona, yhdessä koko perheen voimin. Joulupukki kävi, veljenpojat availivat innoissaan lahjoja ja me aikuiset söimme hyvin ja nautimme yhdessäolosta. Esikoisemme sai tuolloin ensimmäisen lahjansa kummeiltaan ja serkkupojilta; tutin, jota koristi kotipaikkakuntani jääkiekkojoukkueen logo. Tutti aiheutti suurta huvitusta ja mieheni uhkasi leikkimielisesti heittää koko tutin roskiin. Hän ei kannata tuota jääkiekkojoukkuetta. Tutti on edelleen tallessa. Sillä on suurta tunnearvoa, esikoisemme ensimmäisenä lahjana. 

Hyppäys tähän jouluun viime joulusta on kuin painajaisunessa. Niin tunnetasolla kuin käytännössäkin. Miten asiat voivatkin muuttua niin radikaalisti? Olen aina ollut jouluihminen, rakastanut joululauluja, joulutunnelmaa, joululahjojen ostoa ja kaikkea hömppää. Nyt vihaan joulua, ahdistun joulusta. Viha ja ahdistus eivät oikeastaan edes kuvaa sitä tunnetta mitä tunnen joulua kohtaan. Olenkin sanonut, että jos saisin päättää, lukitsisin ovet, laittaisin valot pois, kännykän kiinni ja nukkuisin kotona joulun yli. Kaiken huipuksi esikoisemme kuolinpäivä osuu joulun pyhille. Hän olisi silloin täyttänyt 7kk.

Kadehdin niitä, jotka pystyvät menetyksestä huolimatta suunnittelemaan joulua. Miten pystyisin siihen itsekin? Haluaisin pystyä. Ihailen erästä ystävääni, joka on kokenut todella kovia ja jolla olisi myös pitänyt olla vauva tänä jouluna. Hän on kuitenkin kääntänyt joulun voimavarakseen. Hän odottaa joulua, koska jouluna on aina kaikki hyvin. Olen itsekin yrittänyt sisäistää tuon ajatuksen,  koska sehän on totta. Jouluna todentotta on kaikki hyvin. Ainakin ennen oli.

Haluaisin tänä vuonna viettää joulua jotenkin eri tavalla. Menemme mieheni vanhempien luo, mutta tänä vuonna myös minun vanhempani tulevat sinne. Saamme olla kaikki yhdessä ja se tuntuu kaikesta huolimatta hyvältä ajatukselta. Tuntuu siltä, että jotta kestän joulun läpi, joulun valmistelun ja vieton kaavaa pitäisi jotenkin rikkoa. Tehdä jotain, mitä en yleensä tee niinä pyhinä. Tai jättää tekemättä jotain, mitä yleensä teen. Vielä en tiedä mitä se voisi olla. Jos jotain olen tässä viiden ja puolen kuukauden aikana oppinut, se on se, että kannattaa mennä aina sen hetkisten tuntemusten mukaan. Mikä juuri sillä hetkellä tuntuu hyvältä.

Ja onhan tässä vielä toinenkin juhlapyhä tulossa, joka on itseasiassa ensimmäinen juhlapyhä ilman esikoista. Isänpäivä. Onneksi saamme isänpäivän illan viettää koko perheen kesken kotipaikkakunnallani. Perheessäni on tänä vuonna kolme isää. Minun isäni, minun veljeni ja minun mieheni, esikoiseni isä.

Perhonen olkapäällä

Tämä viikko on ollut ahdistava. Päivisin on ollut kova kiire ja töissä on ollut paljon tekemistä. Sen vuoksi ahdistus iskee iltaisin kun pysähdyn. Tällä viikolla on myös tapahtunut paljon, mikä on antanut runsaasti ajattelemisen aihetta.

Laitoimme keskiviikkona kantelut postiin. Sekä Valviralle että potilasvakuutuskeskukselle. Vihdoinkin! Nyt meidän osuus on tehty ja voimme toivottavasti keskittyä olennaiseen. Joka siis ainakin minun tapauksessani on ikävä ja suru, sekä rakkaus tytärtämme kohtaan. Toivon, että papereiden postittaminen ja asian loppuun vieminen toisi sellaisen rauhan, että ainakaan viha ja katkeruus eivät pulpahtelisi pintaan jatkuvasti.

Keskiviikkona myös pitkä odotus palkittiin. Olin jo kesäkuussa varannut tatuointiajan miehelleni ja minulle. Piirsin itse tatuointini. Se on perhonen, jonka ääriviivoista on löydettävissä kirjaimet, joista muodostuu tyttäremme nimi. Perhonen myös symboloi sielua ja näin ollen samalla tytärtämme. Nyt hän istuu olkapäälläni aina. Mieheni tatuoi tyttömme jalanjäljen ja nimen kätensä sisäsyrjään. Vaikka tyttäreni on aina sydämessäni, nyt hän kulkee myös muille näkyvänä merkkinä kehossani. Jos hänestä ei muuten uskalleta puhua, ehkä joku kysyy tatuoinnistani ja tätä kautta saan myös kertoa tyttärestämme. Kuva on minulle myös rakkauden symboli. Merkki siitä, etten ikinä unohda häntä tai lakkaa rakastamasta.

Myöhemmin samana päivänä menimme käymään haudalla. Kun olimme lähdössä sieltä pois, saimme tekstiviestin tutultamme. Hän oli juuri saanut tyttövauvan. Tuli tyhjä ja jopa typerä olo. Miksi meidän tulee tyytyä tatuointiin, kun muut saavat kotiinsa vauvan? Elävän vauvan, joka ei ole kuva paperilla tai tatuointi iholla. Hetkeksi koko tatuointi menetti merkityksensä, enkä enää muistanut, miksi sen otin. Miten epäreilua tämä kaikki onkaan! En tietenkään toivo muille mitään pahaa, mutta omat pienet teot, joilla tytärtämme kunnioitamme ja muistamme, tuntuvat muiden onnen kautta niin vähäpätöisiltä ja tyhmiltä. Sinä iltana itkin. Tatuointia, ikävää ja koko elämän vääryyttä.

Tuona päivänä hautausmaalle kanssamme tuli myös eräs sukulainen. Olen onnellinen, että ihmiset haluavat tulla muistamaan lastamme, mutta jokaisella tällaisella hautausmaavierailulla menetyksemme konkretisoituu todella raadollisesti. Muiden perheissä sukulaiset tulevat katsomaan vauvaa. Meidän perheessä sukulaiset tulevat katsomaan hautaa. Kiveä, joka ei oikeastaan kerro lapsestamme mitään. Minulla suru ei nimittäin nouse pintaan haudalla, vaikka siellä joka viikko haluankin käydä. Se on vain hauta. Minulla on vahva tunne, että tyttäremme ei ole enää siellä. Yleensä en edes itke haudalla. Sukulaiset itkevät, minkä ymmärrän täysin. Näinä hetkinä suren, että en voi siirtää ystäviin, sukulaisiin ja tuttaviin muistoja tyttärestämme. Sitä, miltä hänen ihonsa tuntui kun kosketin häntä ja millaista oli pitää häntä sylissä. Sitä minulle päivittäistä tunnetta, että hän on koko ajan kanssamme, kuin perhonen olkapäällä. Sitä tunnetta, kun suru ja ikävä ympäröi minut, missä ikinä olenkin.

Etiäisiä?

Viikko ennen synnytystä makasimme mieheni kanssa vierekkäin sängyssä. Koskaan aikaisemmin emme olleet puhuneet synnytyksen vaaroista tai peloista siihen liittyen, mutta tuona iltana pelko täytti mieleni. Kysyin mieheltäni, että pitäisikö meidän valmistautua siihen että jotain pahaa tapahtuu? Entä jos kaikki ei synnytyksessä menekään hyvin? Mieheni vastasi siihen, että ei pitäisi valmistautua, koska vaikka johonkin pahaan valmistautuisi, sen tapahtuessa tilanteeseen ei pysty siltikään suhtautumaan sen paremmin. Se olisi joka tapauksessa shokki. Että parempi on nyt nauttia näistä odotuksen hetkistä. Viisaasti sanottu. Niin viisaasti, että sen enempää en tuota ajatusta jäänyt pyörittelemään. Reilu viikko sen jälkeen tyttäremme kuoli.

Nyt minua on alkanut kalvamaan tuo keskustelu. Olen miettinyt sitä viime päivinä paljon. Koko odotuksen aikana en hetkeäkään pelännyt synnytystä. Miksi tuon yhden hetken ajaksi pelko nousi pintaan? Miksi sanoin sen ääneen? Eihän tuo hetken tunne siitä pelosta, että jotain pahaa tapahtuu, voinut olla etiäinen? Eihän? Ajatus siitä ahdistaa niin paljon.

Minulta kysyttiin tyttäreni kuoleman jälkeen, että aavistinkohan kuoleman jotenkin. Tätä kysyttiin muun muassa sillä perusteella, että pelkäsin vähän kaikkea, enkä valmistellut vauvan tuloa kuin vasta viimetipassa. Että jätin ostokset viimeiselle kuukaudelle. Ja että aina kun olin ostanut jotain vauvatavaraa, minulle tuli huono omatunto. Mielestäni on aivan hirveä ja ahdistava ajatus, että olisin voinut tämän aavistaa. En halua aavistaa mitään! Nykyään aina kun alan pelkäämään jotain tulevaisuudesta, kuten toisen vauvan menetystä, säikähdän ajatuksiani, koska pelkään että tuo ajatus menetyksestä on jälleen etiäinen. Miten saan itselleni selitettyä, että ei tällaista voi aavistaa? Että jokainen pelon hetki ei ole aavistus tulevasta?

Neljän päivän ajan olen ollut aika ahdistunut. Sille ei ole mitään erityistä syytä. Se tulee iltaisin peittäen alleen kaikki muut tunteet ja olotilat. Monta viikkoa olin jo selvemmillä vesillä, pystyin ajattelemaan, pystyin purkamaan ajatuksia. Nyt ajatukset ovat taas ihan sekaisin, tunnen oloni yksinäiseksi ja pelkään. Pelkään joulua ilman tytärtäni, samoin pelkään kevättä. Ylipäätään pelkään tulevaisuutta. Pelkään etten saa enää lasta syliin. Ja ikävöin, ikävöin niin paljon etten voi sitä sanoin kuvailla.

Kuolinilmoitus

Joka kerta sen jälkeen, kun olen hoitanut tyttären kuolemaan liittyviä käytännön asioita, tunnen itseni valtavan uupuneeksi. Niin kuin joku olisi imenyt minusta kaiken energian. Yleensä tällaisten asioiden jälkeen romahdan. Haluan vain itkeä. Välillä tuntuu että en jaksa elää. Kaikki käytännön asiat ovat raaka muistutus siitä, mitä pahaa meille on tapahtunut. Tänään täytin Potilasvakuutuskeskuksen ja Valviran lomakkeet. Milloin tämä loppuu? Milloin ei enää tarvitse repiä haavoja auki?

On hirveää nähdä tyttären nimi perintöverotuslomakkeessa. Perinnönsaajana minun nimeni, perinnönjättäjänä tyttäreni nimi. On hirveää kirjoittaa Valviran kanteluun, että tyttäreni on menehtynyt. Yksi kauheimmista hetkistä tämän taipaleen aikana on kuitenkin ollut kuolinilmoituksen kirjoittaminen lehteen. Se meinasi repiä minut kappaleiksi. Jouduin monta kertaa miettimään, mitä olenkaan tekemässä. Kirjoittamassa kuolinilmoitusta. Omalle tyttärelleni. Eihän tämän näin kuulu mennä! Pinnistelimme mieheni kanssa tunnin. Päätimme että kirjoitamme sen yhdeltä istumalta, jotta se olisi sitten tehty. Tunsin valtavaa epätoivoa ja ahdistusta. Ei, en halua tehdä tätä, onko minun pakko? Mitä kirjoitamme ennen nimeä? Rakkaamme? Pienokaisemme? Rakkaamme on hyvä. Koska hän on rakas. Rakkain kaikista. Onko pakko laittaa paikkakunnat syntymäpäivän ja kuolinpäivän perään? En halua. Tyttäremme ei kuollut kotipaikkakunnalla. En halua että tuo vieras paikkakunta lukee kuolinilmoituksessa. Pitääkö tähän joku runokin etsiä? Millainen runo? Ketkä pienokaistamme ikävöi? Me tietenkin, äiti ja isä, mutta ketkä muut? Onko ilmoitukseen pakko laittaa risti? En halua, ei se sovi pienelle tytölle. Pienelle vauvalle. Laitamme enkelin kuvan.

Vihdoin kuolinilmoitus oli valmis. Kun saimme sen lähetettyä, puhkesin lohduttomaan itkuun, suoraan huutoon. Mieheni yritti lohduttaa, työnsin hänet pois. Sillä hetkellä tuntui, että nyt minä luovutan. Tätä en kestä. Huusin, kiljuin, hakkasin tyynyä. Tuntui, että halkean surusta. Ikävästä. Tuskasta. Puhtaasta tuskasta. Muistan miettineeni, että minä haluan myös kuolla. Minä haluan tyttäreni luo! En minä halua jäädä tällaiseen maailmaan! Tuo hetki oli yksi vaikeimmista, yksi rankimmista. Kuolinhetken ja hautajaisten ohella. Vaikea uskoa, että tässä minä olen edelleen. Miten noista vaikemmista hetkistä onkaan selvinnyt?

Sinä lähdit, et kertonut minne. Tähdeksikö asetuit vai tuulenako kuiskaat puissa?
Vai olitko se häikäisevä aalto, jonka rannalla näin?
Vaan kun kuuntelen tarkoin, sinä sittenkin kerrot; - Teihin jäin.

Suurella rakkaudella kaivaten,
äiti ja isä, ukki ja mummi, ukko ja mamma, kummit, ystävät ja sukulaiset

Surun päivä

Pyhäinpäivä. Veimme kaksi kynttilää tyttären haudalle. Tänään surun määrä korostuu, vaikka joka päivähän se on ainakin taustalla läsnä. Hautausmaalla oli niin hämmentävän paljon ihmisiä. Odotin, kohtaammeko jonkin toisen kuolleen vauvan vanhemmat, mutta emme kohdanneet. Moni oli jo kynttilän vienyt, joku ehkä vie vasta illalla. Joku oli muistanut myös meidän pientä. Haudalla oli jo kynttilä palamassa kun menimme paikalle. Kiitos, kuka oletkaan. Koskettaa aina todella paljon, että joku muukin muistaa rakastamme.

Kun tulimme hautausmaalta, jäin pois auton kyydistä aikaisemmin. Oli pakko saada kävellä. Oli pakko saada itkeä. Tottakai pystyn itkemään miehenikin läsnäollessa, mutta nyt halusin olla yksin. Juttelin pienokaisellemme kävellessäni. Pyysin, että hän ei jättäisi minua yksin. Että hän kulkisi mukanani aina. Kerroin, että rakastan häntä eniten maailmassa. Että ikävöin häntä enemmän kuin pystyn kuvailemaan. Ikävöin niin että sydän pakahtuu.

Miksei kukaan voi kertoa, miksi tällaista tapahtuu? Miksei joku auta minua ymmärtämään? Kävellessäni kotiin mietin tuhannennen kerran, että en voi vieläkään ymmärtää ja käsittää, miksi rakkaamme on viety meiltä pois. Haluaisin niin käsittää sen, mutta en voi. En pysty. Sitä ei järki voi selittää. Tänään olo on tyhjä. Tyhjä ja surullinen. Ikävöin niin kovin.