Terapiaa ja valoa (?) tunnelin päässä

Katsoin tänään pitkästä aikaa kaikki kuvat läpi, mitä meillä on olemassa tyttärestämme. Sairaalakuvat, hautakuvat, hautajaiskuvat, jopa kuvat sairaalan kappelista, missä hän on jo kuollut. Kaivoin jopa muutaman raskaus- ja synnytyskuvankin esille. Luulin, että enää koskaan en pystyisi noita kappeli- ja raskauskuvia ainakaan katsomaan. Niin vain pystyin, vaikkakin itkun kanssa. Aiomme nimittäin tehdä hänelle muistokirjan, jossa on tärkeimmät valokuvat, hautajaisten muistokortit, hautajaisten käsiohjelma, pienet jalanjäljet, hiustupsu, ultraäänikuvat, kaikki tärkeät asiat. Eilen julkaisin tässä blogissa tyttäreni tarinan ja noiden muistojen henkiinherättämisen jälkeisten tuntemusten kautta huomasin, että olen valmis katsomaan myös kuvat läpi. Minulle tämä on tärkeää terapiaa.

Tyttären kuoleman jälkeisestä elämästäni on oikeastaan kokonaisuudessaan tullut terapiaa. Heti kuoleman jälkeen terapiana toimi kävely. Kävimme sektiohaavasta huolimatta päivittäin kahdella kävelylenkillä, satoi tai paistoi. Oikeastaan sade tuntui tuohon aikaan paremmalta kuin aurinko. Leikkiminen veljenpoikien kanssa oli eräänlaista terapiaa, samoin keskustelut läheisten kanssa. Matkustelu oli osittain terapiaa, mutta osittain se oli myös lomaa terapiasta. Kun olimme vieraassa paikassa, sain olla hetken vapaa, hetken aikaa tuntematon. Sen jälkeen jaksoin taas käsitellä asiaa.

Syksyllä työn ohella uusista harrastuksista tuli parasta mahdollista terapiaa. Menin Didgeridoo-kurssille, jossa rakensimme alusta saakka tervalepästä aboriginaalien puhaltimen. Voitte vain kuvitella, miten puhdistavalta tuntui hakata kirveellä täydellä voimalla kaarnaa puun pinnasta. Päästelin kaikki aggressioni tuohon hakkaamiseen, rehellisesti sanottuna ajattelin synnytyslääkäriäni. Nyt olemme maalausvaiheessa. Maalaan torveen tyttäreni matkan kuolemasta taivaaseen. En ole millään muotoa uskonnollinen ihminen, kaukana siitä, mutta haluan ajatella, että hän on jossain paremmassa paikassa. Torven maalauksessa on valkoinen, torvea kiertävä polku mustasta kuolemasta ylös kirkkaaseen, valon ja rakkauden ympäröimään paikkaan. Onnelliseen paikkaan. Syksyn aikana piirsin myös itselleni tatuoinnin, josta kerroinkin aikaisemmin. Aina kun kotona ahdisti, purin ahdistukseni piirtämiseen. Minulle se toimi. Ahdistus laukesi, kun sain tehdä jotain konkreettista.

Aloitin myös ratsastamisen. Aikaisemminkin taisinkin jo mainita, että olen tyttären kuoleman jälkeen tuntenut valtavaa vetoa luontoa ja eläimiä kohtaan. Ne rauhoittavat minua, antavat levon tunteen sisälleni. Vievät pois rauhattomuuden. Islanninhevoset ovat hienoja kumppaneita tällaiseen terapiaan, sillä maastoretkillä yhdistyvät luonto ja eläimet.

Nyt kun kuolemasta on kulunut puoli vuotta, minulle on herännyt suuri tarve käsitellä asiaa entistä enemmän. Siksi olemme vasta nyt alkaneet miettimään tuota mainitsemaani muistokirjaa. Aikaisemmin muistot olivat liian kipeitä, olisin vain repinyt haavat auki. 

Olen ehkä hieman säikähtänyt viime aikaisia tunteitani. Olenko jollain tavalla hyväksymässä tyttäreni kuoleman? Olenko jo sinut sen kanssa, että hän elää enää sydämessäni, kuvissa ja muistoissa? En halua. En halua hyväksyä, koska näin ei olisi pitänyt tapahtua. Kun julkaisin eilen tytön tarinan täällä ja luin sen itse kertaalleen läpi, en itkenyt. Miksi? Eikö minunkin olisi kuulunut itkeä? Sairaalapäivien muisteleminen on muutenkin entistä helpompaa, en enää läheskään aina itke. Syntymän ja kuoleman kuukausipäivät ovat aina vaikeimpia ja silloin kyyneleitä virtaa paljon, mutta muina päivinä olen välillä jopa yllättävän ok. Töissä olen ollut todella väsynyt, mutta olen kuitenkin huomannut jo pilkahduksia vanhasta työminästänikin. Jaksan harrastaa, nähdä ystäviä, välillä jaksan jopa pitää kodista huolen. Osa minusta taistelee näitä tunteita vastaan, koska syyllisyys kalvaa. Voinko minä puolen vuoden jälkeen voida jo hieman paremmin? Vai onko tämä vain hetkellistä ja pohja tulee uudelleen vastaan?

Tyttäreni elämä syntymästä kuolemaan

Tyttäreni elämä kohdun ulkopuolella on yhtä kuin puolitoista vuorokautta. Hän vietti nuo hetket letkuissa, kiinni laitteissa, eikä sylissäni, missä hänen olisi kuulunut olla. Joudun tyytymään 9 kuukauteen, jotka hän oli mahassani ja tuohon puoleentoista vuorokauteen, jotka saimme olla yhdessä. Ja kun minulla ei muuta ole, olen kiitollinen edes näistä hetkistä. Sain sentään nähdä hänet ja tutustua häneen. Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa tuosta puolestatoista vuorokaudesta. Olen kirjoittanut tätä tekstiä pätkissä, melkein kaksi viikkoa. Kerralla en olisi pystynyt tätä kirjoittamaan. Niin raskasta kuin se onkin, haluan kuitenkin jakaa nämä minulle tärkeät hetket kanssanne. Elämäni onnellisimmat ja kauheimmat hetket, jotka mahtuvat tuon kahden päivän sisään.

Tyttäreni syntyi kiireellisellä sektiolla sekavassa tilanteessa. Itkin hysteerisesti, kukaan ei kertonut mitä tapahtuu, enkä tiennyt missä mieheni on. Ympärilläni leikkaussalissa hääräsi hirveästi ihmisiä, kaikilla oli kova kiire. Mitä tapahtuu? Onko kaikki hyvin? Onko vauvalla jokin hätä? Leikkaussaliin saapumisesta meni alle 15 minuuttia, kun kuulin tyttäreni äänen. Hän itkee, kaikki on hyvin, muistan ajatelleeni. Kätilö toi vauvan pääni viereen. Kyyneleet valuivat pitkin poskiani kun yritin suukottaa häntä happimaskin lävitse. Joku ystävällinen ihminen otti maskin pois ja sain painaa ensimmäisen suukon hänen silkkisen pehmeälle poskelleen. Sitten hänet vietiin pois. Keskolaan, he sanoivat. Menin uudestaan paniikkiin. Miksi keskolaan? Mikä on hätänä? Tuo sana keskola kalskahti niin rumalle korvaani. Jälkikäteen olen tajunnut että keskola tarkoittaa vauvojen teho-osastoa. Sehän se vasta olisikin kalskahtanut kauhealle.

Kaksi tuntia heräämössä oltuani vaadin päästä vauvani lähelle. Onneksi mieheni oli jo siellä. Pikkuruinen tyttömme oli keskolassa happiviiksissä. Hän näytti niin pieneltä ja hauraalta. Olin jälleen hätääntynyt, mutta hoitaja ja mieheni rauhoitteli minua. Ei ole hätää, hapetusongelmat ovat normaaleja sektion jälkeen. Rauhoituin, mutta samalla uusi hämmentävä tunne valtasi mielen. Tunsin itseni suorastaan tyhmäksi. Onko tuo minun vauvani? Uskaltaako häntä koskettaa? Miten? Entä jos hän menee rikki? En oikein osannut suhtautua siinä hetkessä koko vauvaan. Olin vain helpottunut että kaikki on hyvin.

Minut vietiin osastolle lepäämään ja syömään. Pian sen jälkeen alkoi alamäki. Hätä ja ahdistus. Jatkuva paniikki. Seuraavan 7 tunnin ajan meitä juoksutettiin vauvateholle usemman kerran. Ensin vauva joutui hengityskoneeseen, vointi huononi koko ajan ja loppujen lopuksi ilmoitettiin että hän siirtyy yliopistolliseen sairaalaan. Alusta asti meille annettiin aina kaksi vaihtoehtoa; todennäköisesti hengitysongelmat paranevat kohta, mutta jos ei, mietitään hengityskonetta. Todennäköisesti hengityskone auttaa, mutta jos ei, pitää miettiä toiseen sairaalaan siirtoa. Aina tapahtui tuo huonompi vaihtoehto. Aina meille annettiin toivoa, joka samantien riistettiin meiltä pois. Jälkikäteen tajusimme, että tuota jatkui loppuun saakka. Hänen kuolemaansa saakka.

Jouduimme taistelemaan itsemme vauvan mukaan toiseen sairaalaan. Sairaala ei meinannut lähettää meitä sinne, he totesivat vain että pääsemme seuraavana päivänä perässä. Onneksi emme kuunnelleet, vaan intimme vastaan ja saimme tahtomme läpi. Jälkikäteen mietittynä olisi ollut katastrofaalista, jos emme olisi saaneet siirtoa heti. Olisimme menettäneet ainoat hetket lapsemme kanssa. Saavuimme toiseen sairaalaan kolme tuntia vauvan saapumisen jälkeen. Menimme heti hänen luoksensa. Vauvan vointi oli vakaa, joskin huono. Mieheni kutitti häntä jalkapohjasta, ja tuolloin hän reagoi ensimmäisen kerran. Kipristi suloisia pieniä varpaitaan. Olimme helpottuneita. Toiveikkaita. Varmoja siitä että joskus pääsemme yhdessä kotiin. Ehkä ei tänään, ehkä ei edes viikon päästä. Mutta joskus. Tuossa hetkessä tuo pieni ihminen alkoi tuntumaan omalta. Hän on minun vauvani.

Saimme sairaalasta perhehuoneen, jotta minun ei tarvinnut olla yksin. Vauvamme oli teho-osastolla ihan lähellä. Mietimme yöllä mieheni kanssa, että hänen täytyy ehkä hakea kotipaikkakunnaltamme lisää vaatteita jossain vaiheessa. Turvakaukalo ja vauvan kotiutumisvaatteetkin olivat vielä kotona. Vai toisiko joku vaatteita ja tarvitsemiamme tavaroita meille? Miten epäolennaisia ihminen voikaan miettiä! Mutta tuokin ajatuksenjuoksu kuvastaa sitä, että vauvan menettäminen ei ollut käynyt vielä edes mielessä.

Seuraava aamu koitti. Kolmen tunnin yöunien jälkeen halusimme jälleen päästä vauvan lähelle. Hän näytti niin heiveröiseltä. Pieneltä ja sirolta, täydelliseltä. Mutta samalla siltä, että pieninkin kosketus rikkoisi hänet. Aamupäivän aikana olimme hänen lähellään aina kun mahdollista, eli aina, kun hänelle ei tehty tutkimuksia tai hoitoja. Aamupäivällä meiltä kysyttiin ensimmäisen kerran, haluammeko tehdä hätäkasteen. Emme! Miksi me tekisimme hätäkasteen, hänhän selviää! Me pääsemme yhdessä kotiin ja kastamme hänet oikealla tavalla. Olin suorastaan loukkaantunut että joku kehtaa ehdottaa tuollaista. Puoliltapäivin tapasimme ensimmäisen kerran sairaalapsykologin. Hätäkasteen ehdottaminen oli herättänyt meidät ja tuon tapaamisen aikana sanoimme ensimmäistä kertaa ääneen pelottavimmat sanat, mitä olen sanonut koko elämäni aikana. Entä jos menetämme hänet? Muistan, miten tuo ajatus puristi rintaa, ahdisti hengityksen, lamaannutti minut. Jos menetämme hänet, minullakaan ei ole enää syytä elää.

Mieheni vanhemmat saapuivat sairaalaan. Samaan aikaan meille tultiin kertomaan että vauvan tila on huonontunut. Menimme ensin kahdestaan katsomaan häntä, sitten vasta pyysimme mieheni vanhemmat paikalle. Ensimmäistä kertaa pelko kouraisi todella syvältä, varjo laskeutui päällemme. Yhtäkkiä en ollutkaan varma, saammeko hänet kotiin. Kyselimme lääkäreiltä, mikä vauvallamme on? Saimme aina vastaukseksi sääliviä katseita ja lääkärin sanat "Tämä lapsi on hyvin, hyvin sairas". Kukaan ei kertonut mikä hänellä on, kaikki olivat hiljaa. Epätietoisuus oli raastavaa. Tuolla hetkellä teimme myös hätäkasteen. Ehkä jotenkin aavistimme, että nyt on viimeiset mahdollisuudet saada nimi tyttärellemme.

Soitin omille vanhemmilleni ja varoitin että tässä ei välttämättä käy hyvin. Äitini hoki järkyttyneenä puhelimeen, että voi hyvä jumala, voi hyvä jumala. Mitään muuta hän ei osannut sanoa. He olivat lähteneet heti ajamaan luoksemme, monen sadan kilometrin päähän. Mutta he eivät ehtineet paikalle ajoissa.

Myöhäiseen iltapäivään, tuohon samaan hetkeen, kun vanhempani olivat matkalla sairaalaan, sijoittuivat onnellisimmat hetkemme kolmestaan perheenä. Toinen meistä piti jatkuvasti vauvamme kädestä kiinni, sormi hänen pikkuruisen kämmenensä sisällä. Silitimme hänen pikimustia hiuksiaan, suukotimme hänen pikkuista mahaa, pulleaa poskea sekä suloisia varpaita ja sormia. Hänen ihonsa tuntui silkkisen pehmältä. Lämpimältä ja sileältä. Juttelimme hänelle ja kerroimme että äiti ja isä ovat hänen vierellään ja että emme halua menettää häntä. Lauloin hiljaa Sinistä unta ja Magdaleenaa hänen korvansa lähellä ja vaistosin että hän tunnistaa laulut. Olinhan laulanut niitä koko odotuksen ajan iltaisin. Tuona hetkenä tapahtui ihme. Ensimmäistä kertaa hänen kuntonsa koheni. Hapetusarvot, pulssi, verenpaineet, kaikki nousivat lähes normaalille tasolle. Hän alkoi hengittämään itse, hän availi silmiään, useammankin kerran. Ja hän puristi meitä sormesta. Lujaa. Mieheni sormea kahdesti, minun kerran. Pidin silloin, ja pidän edelleen tuota hetkeä ihmeenä. Uskon, että hän kävi hyvästelemässä meidät viimeisillä voimillaan. Hän kävi kertomassa meille, että rakastaa meitä ja tietää, että olemme hänen luonaan, hänen vierellään. Hetken aikaa ehdin olla iloinen, nauravainen, toiveikas. Pienen hetken olin jälleen varma, että hän selviää.

Yhtä nopeasti kuin hänen vointinsa parani, se myös huononi. En tiedä todellista ajankulua, mutta minusta tuosta onnellisesta hetkestä meni vain silmänräpäys siihen kun olimme polvillamme lattialla, huusimme suoraa huutoa tuskaamme ja katsoimme vauvamme elvytystä. Mieheni äiti sanoi myöhemmin, että näytti, että kuolemme tuskaamme. Varmasti tuolla hetkellä halusimmekin kuolla, lähteä tyttäremme mukaan. Tuolla hetkellä pohja vietiin elämältämme. Kaikki toivo, luottamus ja usko elämään ja tulevaisuuteen olivat poissa. Koko teho-osasto täyttyi hysteerisestä huudostamme. Muistan, kun katselin rakkaan, pienen vauvamme elvytystä uskomatta silmiäni. Halaten miestäni ja kääntäen hänen päätään pois vauvastamme. Näky oli karmea. Kenenkään ei tulisi nähdä oman lapsensa elvytystä. Huusimme tuskaamme toistemme sylissä, kunnes lääkäri tuli kysymään, haluanko vauvani syliini hänen viimeiseksi hetkekseen. Haluan. Haluan, että hän nukkuu pois sylissäni, turvallisessa paikassa, ei kylmällä sairaalapedillä. Se hetki, kun sain hänet ensimmäisen kerran syliini, oli hänen elämänsä viimeinen hetki. Hän tuntui omalta, rakkaalta. Muistan, kuinka tunsin hänen pienen takapuolensa kämmenelläni. Hän sopi syliini täydellisesti, hänen kuului olla siinä. Saimme kaikki pitää häntä sylissä, minä, mieheni ja mieheni vanhemmat. Tuo hetki oli rauhallisempi, en huutanut enää. Halusin, että hän saa rauhan viimeisellä hetkellään, että hänellä on turvallinen olo ja hyvä olla äidin sylissä.

Uusi kohtaaminen, uusi kysymys

Ehkä alan toistamaan jo itseäni, mutta on pakko jatkaa vielä vähän tästä samasta aiheesta, josta olen jo kahteen kertaan kirjoittanut. Ihmisten kohtaamisesta.

Istahdin tänään hammaslääkärin penkkiin. Edellisen kerran kävin hammaslääkärissä tammikuussa, kun odotin esikoista. Jo istuminen tuohon samaan penkkiin tuntui pahalta, vaikka olin jo jonkin aikaa valmistautunut henkisesti tuohon käyntiin. Olin hyvin tietoinen, että lääkäri ei tiedä kohtalostamme. Lääkärin silmissä olin pienen, elävän vauvan äiti, koska papereissani lukee että viime käynnillä olin raskaana. Ensin lääkäri kyseli niitä näitä hampaistani. Tunsin kuinka pulssini kiihtyi koko ajan, kämmenet hikosivat. Melkein pidätin hengitystä, kun jännitin, milloin hän kysyy vauvastani. Makasin jo aurinkolasit päässä tuolissa, kun odottamani lause tuli. "Niin, olit raskaana viimeksi kun kävit". Vastasin lyhyesti ja ytimekkäästi kyllä, enkä jatkanut lausetta sen enempää. Pulssini kiihtyi entisestään, alkoi pyörryttämään. Suljin silmät ja odotin jatkokysymystä, jonka tiesin tulevan. "Olet kuitenkin nukkunut hyvin vaikka sinulla on pieni vauva ja narskuttelet hampaita?" Kerran jo saman tyyppiseen kysymykseen vastanneena tiesin mitä tehdä. Vedin syvään henkeä ja totesin, että minun vauva kuoli. Nyt en enää miettinyt, miten sanani asettelen. En enää epäröinyt. Minä sanon niinkuin asia on. Hetken aikaa oli täysin hiljaista. Vaistosin, kuinka lääkäri hämmentyi. Vaistosin, kuinka hoitaja ja lääkäri katsoivat toisiaan. Mitä nyt sanotaan? "Otan osaa." En tiedä kuvittelinko, vai oliko hoitajan katseessa häivähdys sääliä kun hän katsoi minua. Lääkäri tuli lähelle ja kysyi, onko minulla muita lapsia. Pudistin päätäni. Siinä vaiheessa en saanut enää sanaakaan suusta. Tunsin jo, kuinka epätoivon aalto ja lähestyvä itku tulvahtivat sisältäni. Silmät kostuivat. Jos lääkäri ei olisi alkanut heti tekemään tarkastusta, olisin alkanut huutamaan. Ihan varmasti. 

Olen jo osittain tottunut siihen, että tyttärestäni kysytään. Tänään sain kokea sen, että vastaus kysymykseen tulee jo luonnollisesti, sen enempää miettimättä. Ennen kiertelin ja kaartelin ja varoin visusti sanomasta sanaa kuolema. Se kuulosti niin kylmältä. Mutta nyt en jaksa enää kierrellä. Ainut oikea vastaus tuohon kysymykseen on, että hän kuoli. Mielestäni tämä on jo suuri askel eteenpäin, koska tuota kysymystä olen pelännyt eniten. Mutta näköjään koko ajan ilmaantuu uusia, pahalta tuntuvia kysymyksiä, jotka nostavat katkeruuden jälleen pintaan. Onko sinulla muita lapsia? Ei, ei minulla ole. Voi kun olisi! Voi, kun tulisi edes joskus...

Mitä kuuluu? Mikäs tässä vs. Mun vauva kuoli

Kun joku tuttu kysyy kuulumisiani, annan vastaukseksi yleensä "mikäs siinä" tai "siinähän se". Vaikka se ei ole totuus. Miksi en aina uskalla puhua tuntemuksistani? Haluanko näytellä vahvempaa kuin olenkaan? Vai enkö vain halua huolestuttaa muita? Haluanko säästää heitä? Ja kiinnostaako ajatukseni edes kaikkia?

Reilun viikon sisään mahtuu muutama sellainen kerta, kun en olekaan jaksanut kaunistella asiaa. Viikko sitten kohtasin nimittäin ensimmäisen tutun, joka ei ollut kuullut tyttäreni kuolemasta. Olin tilanteessa, jossa ympärilläni oli noin 20 ihmistä, suurin osa puolituttuja, joukossa vain muutama läheinen kaveri. Tuon ihmisjoukon keskellä hän kysyi, että miten olen palannut näin nopeasti töihin ja totesi perään, että sinullahan on nyt sitten pieni vauva kotona. Vedin pari kertaa syvään henkeä ja mietin nopeasti, miten tähän reagoin. Vedänkö hänet syrjään ja kerron parilla sanalla miten kävi? Vai kohtaanko tämän tilanteen silmästä silmään rehellisesti ja avoimesti? Kallistuin jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Kerroin hänelle, että minun vauvani kuoli. Yhden päivän ikäisenä. Se oli hoitovirhe. Tämä ihminen valahti aivan kalpeaksi, eikä osannut sanoa oikein mitään. Hän pyysi anteeksi, sanoi ettei tiennyt ja jatkoi, että jättää minut nyt rauhaan. Ainakin te vertaisystävät tiedätte tuon hetken. Kun oma mieli huutaa tilanteessa että ei! Älä jätä minua rauhaan! Puhu tästä kanssani! Sen verran minulla tuossa tilanteessa kuohahti, että sanoin hänelle suoraan, että ei minua tarvitse jättää rauhaan. Haluan että tästä puhutaan, tässä ei ole mitään salattavaa. Koska hän on minun tyttäreni. Nämä viimeiset kaksi lausetta sanoin hyvin kuuluvasti. Halusin että tuo koko 20 hengen ihmisjoukko kuulee, mitä sanon. Koska valitettavasti tuossa porukassa oli paljon niitä, jotka tietävät asiasta, mutta eivät ole sanoneet mitään. Loppujen lopuksi vaikea tilanne päättyi hyvin. Hän jopa kysyi miten olen jaksanut ja olemmeko saaneet apua. Tässä tilanteessa koin, että rehellisyys kannatti. 

Eräs kaveri myös kysyi muutama päivä sitten kuulumisiani. Joku taas napsahti päässäni ja päädyin vastaamaan, että hyvinä hetkinä menee paremmin kuin ennen, mutta huonot hetket ovat entistä huonompia. Hän ihmetteli, että oikeastiko? Kyllä. Oikeasti. Suru kestää, suru pahenee. Ja ennen kaikkea, mitä enemmän aika kuluu, sitä enemmän suru konkretisoituu. Joten kyllä ne huonot hetket pahenevat. Toki myös ymmärrän, että joillekin se voi tulla yllätyksenä.

Näistäkin esimerkeistä on huomattavissa, että ihmisillä on paljon oletuksia siitä, miten suru etenee tai miten surevat kannattaa kohdata. Ihmiset ehkä luulevat että en halua puhua asiasta. En ehkä ihan aina haluakaan, mutta yleensä puhuminen tuntuu hyvältä. Ja voinnista kysyminen tuntuu aina, ihan aina, hyvältä. Ystävät ja läheiset osaavat hyvin lukea minua ja arvioida, haluanko puhua. Puolituttujen seurassa kuitenkin tulee monesti tunne, että he pelkäävät repivänsä haavat auki ottamalla asian puheeksi. Voi kunpa he tietäisivät että se on juuri toisin päin. Se on puhumattomuus joka satuttaa ja tuntuu pahalta. Toinen yleinen oletus mihin olen törmännyt, on se, että surevan olo helpottuu ajan myötä. Sanoisin, että se ei helpotu, se muuttuu. Suru on erilaista ja ulospäin saattaa välillä näyttää siltä, että voin hyvin. Mutta menetyksen tuska höystettynä peloilla, satunnaisella ahdistuksella, ikävällä ja vihalla ei ole hävinnyt mihinkään. 

Vauvakuume on kolmas suosittu ihmettelyn aihe. Jopa eräs lääkärinikin kehtasi sanoa, että ei se uusi vauva ensimmäistä korvaa. Siksi ei kannattaisi vielä uutta vauvaa miettiä. Ensinnäkin, se ei olisi uusi vauva, vaan toinen vauva, esikoisen sisarus. Ja minä todellakin tiedän että se ei ensimmäistä korvaa. On suorastaan törkeää väittää niin. Onneksi on olemassa vertaistuki, joka ainakin ymmärtää täysin tämän nopeasti heränneen vauvakuumeen. Niinkuin olen ennenkin todennut, tämä tyhjäksi jäänyt syli suorastaan huutaa vauvaa.

Lista peloista

Olen taas pitkästä aikaa havahtunut kaikkiin pelkoihin, mitä minulla on tulevaa kohtaan. En siis ole raskaana, mutta toivon että joskus vielä olen. Olen samaa mieltä mieheni kanssa, että etukäteen ei mitään pelkoja kannata vatvoa, joten ajattelin, että jos puran ne tänne, pystyisin olemaan niitä vatvomatta. Ehkä. Varoitus, tätä ei kannata niiden lukea, ketkä odottavat lasta ja eivät ole tietoisia niistä kaikista riskeistä mitä voi olla.

Ihan ensimmäiseksi pelkään lapsettomuutta. Jos tarkkoja ollaan, sekundaarista lapsettomuutta. Esikoisemme saimme alulle jo toiselta kierrolta, eli suhteellisen nopeasti. Mikään ei kuitenkaan takaa sitä, että näin hyvin käy jatkossakin. Tälle lapsettomuuden pelolle on muutama peruste. Esikoisemme syntyi sektiolla ja minulle tuli kohtutulehdus leikkauksen jälkeen. Tulehdus lehahti ilmeisen voimakkaaksi ja sitä alettiin hoitamaan vasta vuorokausi sektion jälkeen. Nyt olen lukenut, että tuollainen tulehdus voi mm. tukkia munanjohtimet, jolloin raskautuminen olisi vaikeaa. Myös ylipäätään sektio ilman tulehdustakin voi vaikeuttaa raskautumista. Lisäksi nykyään minulla on kovat ovulaatiokivut ja kovat kuukautiskivut. Onkohan kohdussani siis kaikki hyvin? En tiedä. Epätietoisuus ahdistaa. 

Jos kuitenkin saisimme joskus lapsen alulle, siitä ne muut pelot vasta alkavatkin. Pelkään kaksosraskautta, koska se on lähes aina riskiraskaus. Kaksosraskaudet kulkevat mieheni suvussa. Pelkään keskenmenoa, keskeytynyttä keskenmenoa, kohtukuolemaa. Tunnen ja tiedän useita naisia, ketkä ovat joutuneet kohtaamaan nämä asiat. Minulla on siis konkreettisia esimerkkejä, että niin voi tapahtua. Joillekin on sattunut näin jopa useamman kerran, vaikka lääkärit aina puhuvat, että salama ei kahdesti iske samaan paikkaan. Eipä. Sektiohaavan vuoksi pelkään että istukka kiinnittyy arven päälle, jolloin istukka voi irrota tai vauva voi kärsiä hapenpuutteesta. Pelkään että b-streptokokki lehahtaa jälleen tulehdukseksi ja että se lävistää sikiökalvot jo odotusaikana tai viimeistään synnytyksessä tappaen vauvan. Pelkään myös, että b-streptokokki aiheuttaa ennenaikaisen synnytyksen, jolloin vauva voisi kuolla ennenaikaisuudesta aiheutuviin komplikaatioihin. 

Sektiosta johtuen pelkään että kohtuni repeää. Joko odotusaikana ennenaikaisiin supistuksiin, joita oli esikoisen odotuksenkin aikana, tai synnytyssupistuksiin. Minulla on Rh negatiiviset veret, joten pelkään että vauva hylkii kohdussa vertani ja kuolee siihen. Pelkään että hänelle tulee anemia, niinkuin esikoisellekin ja hän kuolee siihen. Pelkään että mahdollisessa suunnitellussa sektiossa menee jokin pieleen. Että vauva kuolee, minä kuolen tai kohtuni poistetaan verenvuodon vuoksi. Muita synnytykseen liittyviä pelkoja minulla ei ole, koska todennäköisesti en koskaan suostu synnyttämään alakautta tuon b-streptokokin vuoksi. Sehän ei koskaan lähde naisen kehosta mihinkään.

Mikäli onnistuisimme saamaan vauvan kotiin, pelkään kätkytkuolemaa. Kätkytkuoleman riski on olemassa jopa useamman kuukauden ajan, joten odotettavissa on aika pitkä piina. Pelkään myös että vauva tukehtuu yöllä peittoon tai että hänelle lehahtaa tuo b-streptokokkitulehdus vasta myöhemmin. Sekin voi tulla vielä parin kuukauden ikäisenä. Vauva-ajan jälkeen pelkään muun muassa onnettomuuksia, sairauksia ja vammautumisia. Lisäksi pelkään, että joku ystävistäni tai läheisistäni joutuu kokemaan lapsen menetyksen. Olin ensimmäinen ystäväpiiristäni, joka sai vauvan, joten raskauksia on lähipiiriini tulossa varmasti vielä paljon.

Anteeksi, että leväytin koko pelkojeni kirjon tähän, mutta koen että tämä oli ainoa keino purkaa nämä pelot. Näistä en hirveästi pysty puhumaan kenellekään. Ehkä vaikuttaisin sekopäiseltä tai luulotautiselta. 

Loppuun on vielä pakko lisätä, että tiedostan, että kaikille meille voi tapahtua mitä vain missä vain milloin vain. Eli kysymys kuuluukin, miksi ihmeessä olen tehnyt odotuksesta, synnytyksestä ja vauva-ajasta niin ison peikon itselleni? Jos alan oikeasti pelkäämään, minunhan pitäisi pelätä kaikkea koko loppuelämäni ajan. Ja siinä ei ole mitään järkeä, koska miten sitten käy elämän pienistä asioista nauttimiselle? Tai ylipäätään elämiselle? Tiedostan, että minun täytyy tehdä paljon töitä pelkojeni eteen, että pääsisin niistä eroon, tai että saisin niihin realistisen näkökulman. Että pystyisin elämään niiden kanssa ilman että ne alkavat hallitsemaan elämääni.

Vauva-arkea ilman vauvaa

En halua palata takaisin entiseen elämääni. Elämään, jossa viikonloppuja hallitsivat erilaiset menot ja juhlat, jolloin valvotaan yömyöhään ja pidetään hauskaa. Vaikka minulla ei ole vauvaa, koen silti, että haluan elää ja minun kuuluisi elää vauva-arkea. Olla paljon kotona, mennä aikaisin nukkumaan, tehdä kotiaskareita ja hoitaa vauvaa. Tai tässä tapauksessa kaikkia niitä muita asioita paitsi viimeisintä. Onkohan naisen kehoon rakennettu sellainen mekanismi, että kun synnyttää, keho ja mieli automaattisesti luulevat että nyt eletään vauva-arkea? Vaikkei sitä vauvaa olisikaan? Koska siltä minusta tuntuu.

Minusta on tullut järjettömän tylsä ihminen. En mielellään lähde viikonloppuisin mihinkään, ainakaan juhlimaan. Myönnän, että olen sitä kuitenkin tehnyt, mutta lähes aina jossain vaiheessa iltaa minulle tulee ahtaiden juottoloiden ihmismassoissa kauhea ulkopuolisuuden tunne. Ahdistun tai saan itkukohtauksen. En kuulu tänne, en sovi tänne. Minun tulisi olla jossain aivan muualla. Olen väärässä paikassa. Tuo olo tulee salakavalasti. Yhdessä hetkessä olen onnellinen ja tyytyväinen, toisessa hetkessä voisin luhistua ahdistuksen alle ja lähteä mitä pikimmiten kotiin. Nykyään varmistankin jo etukäteen itelleni sujuvan kotiinlähdön. Pois pitää päästä heti kun siltä tuntuu. Toisaalta silloin kun olen lähtenyt jonnekin, olen lähtenyt omasta tahdostani, joten itsepä olen ahdistukseni hankkinut. Miksi sitten lähden, jos tiedän että ahdistun? En tiedä. Ehkä yritän todistella itselleni, että elämän on jatkuttava. Ehkä pelkään että menetän ystäväni. Ja joskus, muutaman kerran, lähteminen on oikeasti saattanut tuntua hyvältä ajatukselta.

En ole enää sama ihminen kuin ennen raskautta. Minä olen nyt äiti. Minusta tuntuu, että kaikki eivät ymmärrä tätä uutta minuuttani. Äitiyttä ilman vauvaa. Miksi ihmeessä hieman alle kolmikymppinen nainen haluaisi viettää viikonloput kotona? Siivota, laittaa ruokaa, katsoa leffoja, mennä aikaisin nukkumaan? Kirjottaa blogia, nyhjätä kahdestaan miehen  tai muutaman läheisen ystävän kanssa telkkarin ääressä? Niin, enpä ehkä haluaisikaan, jos olisin sama ihminen kuin reilu vuosi sitten. Mutta kun en ole. Joku minussa on muuttunut. Lopullisesti. Eihän minun tarvitse palata enää takaisin vanhaan elämääni? Eihän? En tahdo. Haluan elää perhe-elämää. Sitä ihanaa, univelkaista, kakkavaippojen ja yöheräämisten kyllästyttämää elämää, johon ehdin ajatuksissani uppoutua tuon 9 kuukauden aikana.

Olisipa tyttäreni tässä. Saisinpa pitää häntä sylissäni, saisinpa elää kaipaamaani vauva-arkea. Tai odottaisinpa jo sisarusta tyttärelleni.