Äitiyspolilla

Ajelimme eilen parin tunnin päähän tulevaan synnytyssairaalaamme. Samaan sairaalaan, jossa hyvästelimme tyttäremme. Matka meni vaisuissa tunnelmissa, molempia selvästi jännitti. Kun sairaala alkoi häämöttää edessämme, kyyneleet tulivat väkisin silmiin. Muistan edelleen kuin eilisen tuon päivän kun lähdimme sairaalasta kotiin kahdestaan, ilman vauvaa. Muistan jokaikisen yksityiskohdan; kuinka mies työnsi minut pyörätuolissa autolle, kuinka näin kun sairaalan ovella ulos käveli perhe jolla oli vauva turvakaukalossa, kuinka turvavyö tuntui hankalalta sektioarven kohdalta, miltä ilma tuoksui tuona aurinkoisena päivänä. Mutta pitihän tuokin hetki kokea, paluu tuohon paikkaan jossa elämä muuttui lopullisesti.

Kun pääsimme sairaalaan sisälle, olo helpottui. Paikka ei näyttänyt enää samalta laajan remontin vuoksi joka edellisellä synnytysreissulla oli vielä kesken.

Itse tapaaminen lääkärin ja kätilön kanssa meni hyvin. Tai siis, hysteeriseksi itkuksihan se minulla meni mutta lopputulos keskustelusta oli kuitenkin hyvä. Toki lääkäri joutui kertomaan sektion vaaroista ja riskeistä, mutta samaan hengenvetoon hän totesi ettei halua alkaa tappelemaan meidän kanssaan asiasta ja että ketään ei voida alatiesynnytykseen pakottaa. Sektio tehdään näillä näkymin raskausviikolla 38, mahdollisesti aikaisemmin jos henkisesti en jaksa sinne saakka. Uskon kuitenkin jaksavani, enhän itsekään halua että vauva ei syntyessään ole vielä valmis syntymään.

Kaksi käyntiä teemme vielä synnytyssairaalaan ennen synnytystä. Seuraavalla kerralla voidaan jo ehkä tarkemmin miettiä sektion ajankohtaa.

Kaiken kaikkiaan minulle jäi aika turvallinen ja luottavainen olo. Tuli jopa sellainen olo, että meillä on oikeasti mahdollisuus siihen että kaikki menee hyvin. Lääkärin kanssa olimme yhtä mieltä siitä, että tämä vauva ei saa kuolla. Uskon siis, että hekin tekevät kaikkensa ja vähän enemmänkin.

Jälleen näimme ultrassa miten pikkuinen potki villisti, hyöri ja pyöri mahassa. Kaikki oli hyvin. Miten onnellinen olenkaan tästä pikkuisesta, miten paljon häntä rakastankaan. Juuri se, rakkaus, tekeekin tästä niin kovin pelottavaa.

Hyviä ja huonoja hetkiä

Tänään jäin sairaslomalle. Lääkäri kirjoitti kaksi viikkoa, sitten pitää mennä uudelle käynnille. Kuulemma  todennäköisesti sairaslomaa kirjoitetaan silloin sitten äitiysloman alkuun saakka.

Olen helpottunut, täytyy myöntää. Liitoskivut ovat aivan karmeat. Lähemmäs kuukauden kituutin niiden kanssa töissä, makasin kaikki illat kykenemättä tekemään juuri mitään. Eilen mies joutui nostelemaan minua ylös sohvalta kun en päässyt pystyyn omin avuin. Jalat eivät vain tuntuneet kantavan kun nivusiin ja lantioon sattui niin paljon. Myös henkinen puoli on alkanut olla jo tosi kovilla. Ahdistus, se on tullut joka päiväiseksi kuokkavieraaksi. Ei auta vaikka vauva potkii kovasti. Ei auta vaikka lääkärikäyntejä on tiheään. Silti ahdistaa ja pelottaa, itkettää päivittäin. Nyt aion keskittyä itseeni ja vauvaan, sekä etsiä jostain positiivista energiaa jolla jaksan nämä viimeiset 2 kuukautta. Kyllä minä sitä löydän, luotan siihen. Musiikista, käsitöistä, kotona puuhailusta. Perheestä ja ystävistä.

Onneksi kaiken tämän keskellä on ollut myös hyviä hetkiä. Näin lauantaina parasta ystävääni. Vain muutaman tunnin, mutta sekin auttoi. Mikä voikaan olla parempaa kuin tulla aidosti välitetyksi, kuunnelluksi ja täydellisen ymmärretyksi puolesta sanasta. Ihana, rakas ystävä. Voi kunpa olisi mahdollista nähdä useammin. Sunnuntaina puolestaan vietimme rauhallista aamua. Minä heräsin miestä aikaisemmin ja hyvin pian sen jälkeen heräsi vauvakin. Nämä ovat ehdottomasti arjen lempihetkiäni; kuunnella miehen rauhallista hengitystä, kuulostella vauvan potkuja, silitellä mahaa, aistia myös isosisko luonamme. Nauttia tuosta pienestä hetkestä kun olo on hyvä. Meidän pieni perhe, jota rakastan niin suuresti. <3

Uusi matto

Jaksoin myös vähän tehdä käsitöitä. Sunnuntaina valmistui pianon jakkaran alle tehty matto, joka keväällä oli jäänyt liian pieneksi. Vihdoin jaksoin tehdä nuo puuttuvat neljä kierrosta. Voilà, nyt se on valmis!

Tänään luvassa olisi vielä sairaalan pelkopolikaavakkeiden täyttämistä, kolmen sivun verran! Äh, en millään jaksaisi, koen sen ajan tuhlaukseksi koska pelkoni ei keskustelemalla poistu. Kuulemma sairaalan papereihin oli kirjattu että toiveeni on elektiivinen sype (synnytyspelko) sektio, joten lomakkeet on pakko täyttää tämän viikon yliopistollisen sairaalan käyntiä varten. Onneksi tämän päivän päätteeksi on myös ensimmäinen äitiysjoogatunti. Siellä ainakin saa tankattua mielenrauhaa ja ajatukset irti noista ahdistavista kaavakkeista.

Runo

Kävin eräs päivä työkaverini kanssa lounaalla. Pöytään oli unohtunut kortti, johon oli kirjoitettu mitä kaunein runo. Hämmentävää, että kortti sattui olemaan juuri siinä pöydässä mihin istuin. Tuntui nimittäin siltä, että runo oli kirjoitettu kuin suoraan minulle.

Ihastu ihminen päivään jokaiseen,

Myös päivään synkkään ja sateiseen.

Näe silloin aurinko takaa pilvien,

usko uuteen huomiseen,

valoon ja kauneuteen.

Kun katsot taaksesi - kiitä.

Kun katsot ylös - toivo.

Kun katsot eteenpäin - usko.

Aurinkoa viikonloppuun!

Sektiosta

Mietin pitkään uskallanko kirjoittaa tänne sektiotoiveestani. Suomi kun on täynnä alatiesynnytyksen hehkuttajia ja samalla suunnitellun sektion lyttääjiä. Kirjoitanpa kuitenkin, toiveenani että lukijat edes yrittävät ymmärtää näkökulmaani.

Fakta on, että b-streptokokki on vaarallinen bakteeri. Toinen fakta on, että vauva on suhteellisen turvassa siltä niin kauan kuin lapsivedet eivät mene/kalvot puhkea. Kolmas, vieläkin tärkeämpi fakta on, että en selviä, jos tämä vauva kuolee. Tämä vauva ei saa kuolla. Piste. Se tarkoittaa siis kaikkien riskien minimoimista vauvan osalta.

Ensimmäinen synnytys päättyi kiireelliseen sektioon. Odotimme 9 kuukautta, jonka jälkeen raskauduin uudestaan. Sektioarpi on yksi syy, miksi en uskalla puskea vauvaa ulos alateitse. Erikoislääkärin mukaan riski arven repeämiseen synnytyksessä on kohdallani 4%. Asiaa ei tietenkään auta, että kuulin eräältä taholta tapauksesta jossa arpi oli revennyt ja vauva oli tipahtanut äidin vatsaonteloon. Molemmat selviytyivät, mutta järkikin sanoo että tuollainen tilanne on hengenvaarallinen niin äidille kuin vauvallekin.

Toinen syy on henkinen painolasti. Ahdistus, elämääkin suurempi pelko vauvan kuolemasta sekä pelosta johtuva hyvin todennäköinen toimintakyvyttömyys alatiesynnytyksessä. Myös pelkopolin kätilö ja äitiyspolin erikoislääkäri ovat kanssamme samaa mieltä; henkinen paine ja stressi ovat liian voimakkaita alatiesynnytykseen.

Kolmas ja tärkein syy on b-streptokokki. Se on minussa edelleen olemassa, enkä pääsee siitä koskaan eroon. Esikoinen kuoli b-streptokokista aiheutuneeseen sepsikseen. Miksei tämäkin vauva voisi siihen kuolla? Ja syyn nro 2. (henkinen painolasti) vuoksi olenkin 100% varma, että jos lapsivedet menevät ja reitti kohtuun on auki bakteerille, tämäkin vauva kuolee. En luota hoitoon, en luota antibioottiin. En voi tuudittautua siihen että eivät muutkaan vauvat kuole, joiden äideillä on b-streptokokki. Koska minun vauva kuoli. Mitkään tilastotkaan eivät tätä hätääni ja paniikkiani poista. Minun tilastoni eivät ole samaa mieltä kuin yleiset valtakunnalliset tilastot. Minun tilastoissani lukee että 1 synnytys, 1 kuolema. Eli 100% vauvoista kuolee b-streptokokin vuoksi.

Tiedän sektion riskit ja seuraukset, olen oikeasti punninnut ja harkinnut asian tarkkaan, keskustellut lääkäreiden ja kätilöiden kanssa. Olen yrittänyt asennoitua alatiesynnytykseen ja jossain vaiheessa harkitsin sitä oikeasti vaihtoehtona. Lopputulema oli kuitenkin tämä, koen alatiesynnytyksen mahdottomuudeksi. Toivon siis suunniteltua sektiota.

Okei, ei tästä pitänyt todellakaan mitään paasaustekstiä tulla, mutta tulipahan kuitenkin. Asia on vaan ollut paljon mielessä maanantaisen lääkärikäynnin vuoksi. Kotikaupunkini sairaalassa ollaan siis myöntyväisiä sektioon. He olisivat valmiita leikkaamaan raskausviikolla 37-38. Mutta en halua synnyttää kotikaupungissani, vaan olemme sopineet maksusitoumuksesta läheisen kaupungin sairaalaan, joka on yliopistollinen sairaala. Tämä siis ihan sen vuoksi, että vauva pääsee heti tarpeen vaatiessa asianmukaiseen hoitoon, eikä siirtoja sairaaloiden välillä tulisi (niin kuin viimeksi). Kotikaupunkini lääkärin mukaan toisessa sairaalassa ollaan kuitenkin todella nihkeitä tekemään sektiota. Hän varoitti, että he yrittävät käännyttää meitä alatiesynnytykseen.

Pääsemme ensi viikolla tuonne toiseen sairaalaan keskustelemaan asiasta, mutta olen jo nyt siitä todella ahdistunut ja stressaantunut. Mielestäni on liikaa vaadittu, jos joudumme vielä taistelemaan asiasta. En jaksa, en todellakaan jaksa taistella. Jännittää, pelottaa, stressaa. Tuntuu siltä, että voimia ei nyt ole mihinkään ylimääräiseen.

Vauvan vaatteita

Viikonloppu oli taas tunteikas. Olimme jo etukäteen päättäneet kaivaa vaatehuoneesta kaikki vauvan vaatteet ja tarvikkeet esiin, noin niin kuin muistin virkistykseksi. Meillähän oli siis kaikki ostettuna ja laitettuna valmiiksi tyttöämme varten. Kun palasimme sairaalasta kahdestaan kotiin, tavarat tungettiin vaatehuoneen perimmäiseen nurkkaan. Nyt ne näkivät päivänvalon ensimmäistä kertaa yli vuoteen.

Joukosta löytyi muutamia juttuja, jotka toivat palan kurkkuun ja saivat kyyneleet virtaamaan. Tytöllemme hankittu Haisuli-pyjama, kummitädin ostama tuttipullo, vauvan kotiinlähtövaatteet jotka oli pakattu sairaalaa varten pieneen läpinäkyvään pussiin... Ajatuksenamme on silti ottaa ne kaikki pikkusisaruksen käyttöön, katsotaan onnistuuko. Inventaarion lopputulema oli, että kaikkea on, paitsi pikkuinen talvihaalari vastasyntyneelle. Se pitää vielä hankkia. Loppujen lopuksi pakkasimme kuitenkin kaikki vaatteet ja tavarat laatikoihin ja nostimme takaisin vaatehuoneeseen. Vielä en pysty laittamaan mitään esille, vielä tuntuu niin aikaiselta. Pelottaa. Ja olihan tavaroiden läpikäyminenkin kuitenkin jo suuren suuri askel eteenpäin. Se riittää toistaiseksi.

Sai Örppi jotain uuttakin. Kävimme lauantaina kaupungilla ja mukaan tarttui muutama vauvan vaate. Mieheni osti pari pyjamaa ja itse tuhlasin bodyyn. En tiedä oliko ostokset välttämättömiä, mutta hyvä mieli niistä tuli! Silloin ne tuskin olivat turhia.

Huomasin myös viikonloppuna, että olen jo puolessa välin vauvan peiton virkkaamisessa! Olen todella tyytyväinen noihin väreihin. Hieno siitä tulee, ja nyt tuntuu että ehkä joku kaunis päivä se saattaa jopa valmistuakin.

Peitto on kovaa vauhtia valmistumassa...

Kävimme tänään myös äitiyspolin lääkärillä kontrollissa. Kaikki oli todella hyvin. Pikkuinen painaa nyt n. kilon ja oli kääntynyt pää alaspäin, mitä vähän ounastelinkin. Keskustelu synnytysasioista jäi kuitenkin hieman vaivaamaan... kirjoittelen siitä joku päivä, nyt pitää vielä hieman sulatella asioita.

Hurjaa, näillä näkymin enää 10-11 viikkoa, kun Örppi tulee kotiin!

Tulethan kotiin saakka pikkuinen... äiti ja isi odottavat sinua kovasti.

Tunteiden sekamelskaa

Viime lauantaina oli läheisten ystäviemme häät. Ihanat juhlat, ihana päivä. Olin kuitenkin etukäteen jännittänyt tuota päivää, koska tiesin että häissä tulisi olemaan kaksi lähes täsmälleen tyttäreni ikäistä lasta. Tyttölasta.

Alkuun ehkä hieman välttelin katsomasta näitä kahta tyttöä. Pelkäsin miten reagoin. Välttelin katsomasta, kunnes aloitimme ruokailun. Toisen perhe istui aivan vieressämme. Katselin tyttöä pitkään, miettien omaa pikku tyttöäni. Tuon ikäinen hän olisi, hänkin varmasti kävelisi, söisi reippaasti. Hänellä olisi mustat, ehkä kiharaiset hiukset. Ja varmasti mummin tekemä prinsessamekko päällä. Ehkä hän istuisi isin sylissä, ehkä minun. Karkaisi välillä hääparin, kummiensa, syliin. Tottakai tulin haikeaksi näistä mietteistä. Kuiskasinkin miehelleni, että nyt tuli kova ikävä. Samalla kuitenkin olin onnellinen. Kerrankin sain hahmotettua, miten iso tyttö hän olisi. Mitä hän jo osaisi, miltä hän ehkä näyttäisi. Ilman näitä muita saman ikäisiä tyttöjä en olisi osannut kuvitella. Tunsin äidillistä ylpeyttä omasta pikku tytöstämme. Surulliseksi minut teki erityisesti se, kun ajattelin mitä mieheni menettää. Nimittäin näissä juhlissa nimenomaan isät hoitivat enimmäkseen tyttäriään. Minun mieheni jäi siitä paitsi. Tuo ajatus sattui sydämeeni ehkä eniten.

Itkukin tuli kun lähtiessämme häistä hyvästelimme morsiamen. Saimme tietää, että hääpari oli ihanasti muistanut myös meidän pientämme. He olivat tehneet tytöllemme morsiustytön seppeleen, joka oli kulkenut koko ajan hääautossa mukana. Tämä ele kosketti, sai minut ja mieheni hyvin onnelliseksi. Tuntui hyvältä että hän oli ollut kaikkien ajatuksissa myös tuona päivänä.

Onni ja ilo olivat varmasti päällimmäisenä mielessämme koko tuon upean hääjuhlan. Seuraava päivä oli kuitenkin raskaampi ja jollain tavalla sekavampi, itku oli todella herkässä koko päivän. Ikävä, suru ja pitkästä aikaa myös epäusko menetyksestä puskivat päälle yhtä aikaa. Samaan aikaan olin onnesta mykkyrällä niin tulevasta pikkuisestamme kuin myös esikoisesta jonka sentään saimme tavata. Olen myös huomannut, kuinka ikävään sekoittuu nykyään aina pelko tulevasta. Aina kun ikävöin tytärtäni, alan pelkäämään että jotain pahaa tapahtuu hänen pikkusisarukselleen. Siitä taas seuraa ahdistusta. Samalla kuitenkin olen niin kovin onnellinen molemmista. Saattaa kuulostaa sekavalta, tiedän. Sekavat ovat tunteetkin.

On jännä huomata, miten nykyään onni ja suru kulkevat käsi kädessä, täydessä sopusoinnussa. En osaa niitä enää erottaa, enkä tiedä onko sille tarvettakaan. En ehkä haluaisikaan. Jollain tavalla olen ehkä tullut sinuiksi menetyksemme kanssa, vaikka se ei ikävää ja surua poistakaan. Nykyään pidän siitä, että tyttäremme muistuttaa meitä olemassaolostaan tunteidemme kautta. Kiitollisuutta, onnea, ahdistusta, surua, iloa, ikävää, pelkoa. Kaikkea niitä sikin sokin. Elämän makuista elämää, sitä tämä on.