perjantai 26. lokakuuta 2012

Uskomuksia ja armollisuutta

Noin viikko tyttäreni kuoleman jälkeen istuin kotini ulkoterassilla keskustellen hänestä läheiseni kanssa. Sivusilmällä näin kuinka vieressäni lenteli jotain. Se oli valkoinen perhonen. Perhonen käväisi vieressäni ja kaartoi pois. Jo tuolloin, ensikohtaamisella, minulle tuli hämmentävä turvallisuuden ja tuttuuden tunne, oudolla tavalla jopa helpottunut olo. Kesän aikana kohtasin valkoisen perhosen useammankin kerran. Se tapahtui aina kun puhuin tytöstä. Joka kerta perhosen kohtaamisen jälkeen sisälleni laskeutui hetkeksi rauhan tunne. Tunne siitä, että tyttäreni kävi tervehtimässä minua valkoisen perhosen muodossa. Mainitsin ystävälleni asiasta alkusyksystä ja hän kertoi muistelevansa, että perhonen symboloi jotain tiettyä asiaa. Löysimme kirjoituksia, joissa kerrottiin, että perhosen uskotaan merkitsevän sielua ja että kuollut henkilö voi tuoda viestin läheiselleen perhosen muodossa. Ehkä uskominen sielun ilmestymiseen perhosen muodossa on hölmöä, mutta ajattelen, että jos se tuo minulle lohtua, saan siihen uskoa. Lohtua tuottavat asiat ovat kuitenkin edelleen aika harvassa. Ja jos jokin tuottaakin lohtua tai hyvää oloa, ääni pääni sisällä muistuttaa, että niin ei saa tuntea.

Armollisuus, tai minun tapauksessani armottomuus itseäni kohtaan onkin noussut suureksi asiaksi ja yhdeksi kynnyskysymykseksi menneen viiden kuukauden aikana. Olen perfektionisti, ja tämä on selkeästi vaikeuttanut tapahtuneen käsittelyä. Monta kuukautta päällimmäinen tunteeni oli epäonnistuminen. Kaikessa. Olen huono äiti, kun lapseni kuoli enkä pystynyt häntä suojelemaan. Olen huono vaimo, kun itken jatkuvasti. Olen huono työntekijä, kun joudun jäämään sairaslomalle. Olen huono ystävä, kun en jaksa vastata puhelimeen tai lähteä ulos kotoani. Olen epäonnistunut kaikissa rooleissa, jotka ovat minua määritelleet. En voi kieltää, etteikö nämä ajatukset olisi vieläkin jollain tasolla mielessäni, mutta osittain olen jo oppinut sisäistämään, että minun ei tarvitse vaatia itseltäni liikaa. Minulla on oikeus itkeä, jos siltä tuntuu. Minulla on oikeus jäädä sairaslomalle, jos en ahdistukseltani pysty keskittymään. Minulla on oikeus olla yksin, jos ihmisten näkeminen ei tunnu hyvältä. Enkä ole syyllinen vauvani kuolemaan. Minulta on monesti kysytty, mikä on auttanut surun käsittelyssä? Minulle käänteentekevää oli antaa itselleni lupa olla heikko. Myöntää, että aina en jaksa.


2 kommenttia: