Suunnittelua ilman toteutusta

Lauantaina suuntasimme miehen kanssa kaupungille. Mitään muuta asiaa ei sinne oikeastaan ollut kuin vauvanvaatekaupoissa vierailu. Tuntui vahvasti siltä, että nyt on sen aika. Kiersimme viitisen kauppaa läpi, jokaisesta löytyi jotain kivaa mutta mitään en saanut ostettua. En kerrassaan mitään. Kotona olin hieman surullinen asiasta. Halusin niin kovin ostaa jotain, mutta mikään vaate tai lelu ei tuntunut olevan juuri meidän vauvalle tarkoitettu. Muutamat ovat lohduttaneet, että ehtiihän sitä vielä. Tottakai ehtii, mutta minulle olisi ollut tärkeää ostaa vauvalle jotain. Ostoksilla olisi ollut paljon suurempi merkitys kuin pelkkä ostamisen ilo. Ehkä se olisi tehnyt vauvan tulosta konkreettisempaa ja madaltanut kynnystä valmistella vauvan tuloa. Ehkä olisin halunnut todistaa itselleni, että menneisyyteni ei estä minua valmistelemasta ja suunnittelemasta tulevaa. Ehkä tarkoitus oli uhmata pelkoa. Näyttää sille, että uskon tämän vauvan tulevan kotiin saakka.

Positiivista tässä päivässä oli se, että pystyimme kiertelemään ja katselemaan, jopa hypistelemään vauvanvaatteita hyvällä mielellä. Ilman ahdistusta, ilman suurempia flashbackeja viime vuoteen. Uutta oli myös se, että esikoisen kohdalla emme tienneet sukupuolta etukäteen, mutta nyt tiedämme. Tällä kertaa ei tarvinnut katsella sukupuolineutraaleita vaatteita, mikä tuntui tosi mukavalle.

Olen alkanut myös suunnittelemaan ompelu- ja virkkausjuttuja. Työkaveri vinkkasi, että netistä löytyy todella upeita vauvakankaita ja lievästi sanottuna meinasinkin eilen hullaantua Metsola ja kankaita.com -verkkokaupoista. Olen suunnitellut ainakin päällystäväni pinnasängyn reunapehmusteet uusiksi. Harmi vain, että työn ohella energia ei riitä millään, joten pitänee odotella niitä syyspäiviä kun saan jäädä kotiin. Ehkä syksyn mukana saan taas inspiraatiota virkkaukseen ja neulomiseenkin. Ajattelin ainakin virkata vauvalle peiton ja ehkä tämän ihanan nalle-helistimen, mikä löytyi Kotiruusu -blogista. Virkkaaminen ja neulominen ei vain luonnistu kun aurinko paistaa, vaan se vaatii harmaan ja sateisen ilman, lämpimän viltin sekä tunnelmallisen kynttilänvalon. Niitä hetkiä odotellessa...

Tällä hetkellä nautin jo pelkästä suunnittelusta, ilman konkreettista toteutusta. Ehkäpä sekin on askel eteenpäin, se saa luvan riittää toistaiseksi. Ja kyllähän läheiseni puhuivat totta, onhan tässä vielä aikaa.

Odotuksen ensimmäinen puolisko ja haaveilua tulevasta

Mietiskelin pitkään, aloitanko uuden blogin jossa voisin kirjoittaa enemmän raskaudesta kuin surusta. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että eihän minulla ole kuin yksi elämä iloineen ja suruineen, joten miksi sitten pitäisi olla useampi blogi. Kaikki asiat oikeastaan liittyvät toisiinsa. Erityisesti odotuksen onnen ja esikoisen kuolemasta johtuvan surun olen todennut lomittuvan toisiinsa niinkin vahvasti, että välillä en edes erota niitä toisistaan. Tämä blogini jatkunee siis kirjoituksilla sekä surusta että odotuksesta ja ehkä muustakin elämästä.

Toisen vauvan, kutsumanimeltään Örpin, odotus on tähän saakka sujunut ongelmitta. Pahoinvointi oli alussa lievempää kuin esikoisesta, samoin liitoskivut ja muut mukavat oireet. Pääkin on kestänyt yllättävän hyvin kasassa, joskin kiitos siitä kuulunee läheisteni lisäksi ihanalle neuvolaterkkarilleni, joka on sama kuin esikoisenkin odotuksessa. Kävimme alkuraskauden ultrassa jo 6+4 viikolla, jonka jälkeen vierailimme neuvolassa ultrailemassa tulokasta tasan viikon välein. Pidempää taukoa en olisi kestänyt, oli pakko saada tietää että sydän sykkii edelleen. Näin jatkui aina 16. raskausviikolle saakka, jonka jälkeen kävimme neuvolassa kahden viikon välein. Vaikeimmat olivat ne pari viikkoa, jolloin alkuraskauden oireet olivat vähentyneet, mutta potkuja ei tuntunut. Silloin pelkoja oli enemmän ilmassa, mutta siitäkin selvittiin. Myös sairaalalla ollaan oltu todella ymmärtäväisiä tilanteemme suhteen. Ultramme tekee aina sama erikoislääkäri, oikeastaan se ainut lääkäri, johon tässä sairaalassa luotan. Mitä pidemmälle raskaus etenee, sitä tiiviimmin saamme äitiyspolilla käydä. 

Olen nyt pari viikkoa pohtinut, miten saisin upotettua itseäni enemmän vauvamaailmaan. Tiedättekö mitä tarkoitan? Ongelmani on se, että en pysty kuvittelemaan sitä hetkeä, kun saamme kannettua vauvan turvaistuimessa kotikynnyksemme yli. Surullista, tiedän. Niinpä minun on siis pitänyt nähdä normaalia enemmän vaivaa, jotta pystyn kuvittelemaan tämän vauvan osaksi arkeamme. Pari kertaa olemme mieheni kanssa päättämällä päättäneet, että hei, nyt haaveillaan hetki tulevasta. Ja silloin olemme puhuneet vähän äitiys- ja isyysvapaista, vähän tulevasta joulusta, vähän mahdollisista vauvan nimistä. Miten hyvältä se tuntuukaan! Mutta ei se luonnostaan tule, niin kuin ensimmäisellä kerralla. Hiljaa mielessäni välillä pelkään, että mitä enemmän haaveilemme tulevasta, sitä korkeammalta tulen tippumaan. Mutta eihän se niin mene. Siksipä haaveilen. Unelmoin. Nautin. Hymyilen ja silitän vatsaani. Laulan vauvalle. Juttelen hänelle. Kerron, miten paljon häntä rakastamme, miten paljon hänet haluamme kotiin.

Ennen rakenneultraa päätin, että jos kaikki on hyvin, ostan hänelle jotain pientä. Rakenneultrasta on jo kaksi viikkoa, enkä vieläkään ole pystynyt menemään kauppoihin hypistelemään mitään. Ehkä pian, ehkä ihan lähipäivinä sen teen. 

Kuulumisia

Aurinkoista heinäkuuta kaikille!

Pitkä tovi on vierähtänyt viime kirjoituksesta ja nyt vihdoin alkaa tuntua siltä, että pystyn taas kirjoittamaan kuulumisia.

Viime kevät meni jollain tavalla sumussa eikä maalis-huhtikuusta ole hirveästi muistikuvia. Toukokuu puolestaan oli kaiken kaikkiaan raskas. 23.5. vietimme rakkaan esikoisemme 1-vuotispäivää ja sitä ennen oli vielä äitienpäiväkin. Syntymäpäiväkahville kutsuimme lähimmät ystävät asuinpaikkakunnaltamme, leivoin vähän ja kävimme yhdessä haudalla. Ensimmäistä kertaa myös näytimme ystävillemme tyttärestämme tehtyä muistokirjaa, johon on taltioitu kuvia, runoja, jalanjäljet ja muita muistoja. Ilta oli odotetusti vaikea ja itkuinen, mutta olen kuitenkin onnellinen että jaksoimme järjestää tuon pienenkin muisteluhetken. Tyttäremme oli ansainnut sen.

Olen kirjoitustauon aikana seuraillut välillä muiden lapsensa menettäneiden ja lapsettomuustaustaisten blogeja. Hämmentävän ja samalla ilahduttavan moni näiden blogien kirjoittajista on alkanut odottamaan vauvaa tai jo saanut vauvan. Itseasiassa olenkin viime aikoina lukenut enemmän odotusblogeja. Niitä, mistä saan parhaiten vertaistukea tämän hetkiseen tilanteeseeni. Myös meille nimittäin kävi niin kuin näille muutamille muillekin toivojille. Odotamme nyt toista vauvaamme, raskaus on vähän yli puolivälissä.

On ollut ehkä jollain tavalla yllättävääkin huomata, miten vahvasti läsnä esikoinen on tässäkin odotuksessa. Ikävöin häntä enemmän kuin koskaan. 1-vuotispäivän jälkeen esikoisemme muuttui mielessäni vauvasta 1-vuotiaaksi. Ajatuksissani hän kasvaa koko ajan. On vaikea hyväksyä, että tuleva vauva ei näe siskoaan, eikä isosisko pääse maan päällä pitämään huolta sisaruksestaan. Mietinkin nykyään paljon, mitä esikoisemme tekisi nyt ja millainen hän olisi; vilkas pikku touhottaja vai rauhallisempi haaveilija. Miltä hän näyttäisi, osaisiko hän kävellä ja puhua, millaista elämämme ylipäätään olisi. Itkukin tulee herkemmin nykyään, kun vaan sanonkin hänen nimensä tai katson valokuvaa.

Tämä raskaus ei ole perinteinen toinen raskaus, jolloin odotus on jo rutiinia eikä enää jokainen potku tunnu jännittävältä. Meille koko raskaus ja odotus on nimenomaan jännittävää ja ihmeellistä. Joka ikinen potku, joka ikinen ultraus, joka ikinen kuultu sydämen syke. Olen kovasti yrittänyt olla pelkäämättä ja murehtimatta, mutta täytyy myöntää, että ihan 100 prosenttisesti en ole voinut antautua odotuksen onnelle. Mitä jos taas käy huonosti? Tuo kysymys vilahtaa onneksi mielessä vain harvoin, enkä ole alkanut sitä enempää ruokkimaan miettimällä tulevaa. Erityisesti hyvin menneen rakenneultran jälkeen olen entistä paremmin pystynyt keskittymään positiivisiin ajatuksiin, vaikka tiedänkin vähän liian hyvin, että ongelmitta mennyt odotus ei takaa onnellista lopputulosta.

Parhaiten meillä on kuitenkin toiminut se, että elämme tässä hetkessä, päivä kerrallaan. Mottoni on, että jos juuri nyt kaikki on hyvin, olen onnellinen.

Kevättauko

En ole vähään aikaan osannut kirjoittaa tänne mitään. Ei vain ole ollut asiaa. Kevät on tullut ja aurinko on vihdoin alkanut paistamaan. Tällä hetkellä tuntuu että vain odottelen. Toukokuista tyttäremme 1-vuotispäivää, kesää, lomaa, ylipäätään ajan kulumista. Olen myös alkanut odottelemaan Valviran päätöstä kantelustamme.

Todennäköisesti nyt kevään aikana kirjoittelen tänne harvemmin. Katsotaan, jos kesällä tai syksyllä innostuisin uudestaan. Jospa silloin olisi taas jotain, mistä kirjoittaa. Nyt on kuitenkin pienen tauon paikka.

Lämmin kiitos kaikille lukijoille ja erityisesti niille, jotka ovat jaksaneet ilahduttaa minua kannustavilla kommenteilla. Tämä blogi on ollut minulle yksi tärkeimmistä henkirei'istä surun keskellä. Aurinkoista kevään jatkoa kaikille!

Lähestyvä vuosipäivä

Vuosipäivä lähestyy ihan hurjaa vauhtia. Kohta siihen on enää kaksi kuukautta aikaa. Mieli on ollut jälleen vähän apea. En täysin pysty selittämään miksi. Taas on se vaihe, että tuntuu niin kuin kaikki olisivat raskaana tai saisivat vauvoja ympärilläni. Näin ollen oma menetys nousee pintaan vahvemmin. Ajoittain olen taas antanut itseni valahtaa tuohon apeuden kaivoon, jossa sääli itseä kohtaan, ahdistus ja levottomuus ovat vahvasti läsnä. Tänään aamulla, kun ajatuksissani aloin voivottelemaan itseäni ja omaa elämääni, pakotin itseni kääntämään ajatukset hyviin asioihin. Sanoin itselleni, että mietippäs nyt oikeasti, mikä elämässäsi on hyvää? Lista oli pitkä. Niin pitkä, että apea mieli teki väistämättä huonon omatunnon. Miinuspuolelle en keksinyt kuin joukon turhia huolia ja yhden suuren, jonka tiedättekin. Mutta se on niin suuri miinusasia, että se peittää allensa tuon pitkän listan hyviä asioita. Positiivisten asioiden pakkoajattelu kyllä auttaa, mutta vain hetkittäin.

Olen ajattelut, että tuo lähestyvät vuosipäivä ehkä saa mieleni maahan. Kaikki muistot alkavat jälleen heräämään ja menetys korostuu. Onneksi miehelläni ja minulla on vuosipäivänä vapaapäivä. Saamme viettää sen yhdessä, antaen ajatuksemme ja huomiomme rakkaalle tyttärellemme.

Tuo päivä, jolloin lähdimme synnyttämään, oli kirkas ja aurinkoinen. Täydellinen kevätpäivä. Päivä, jolloin lähdimme sairaalasta, ilman vauvaa, oli sitäkin aurinkoisempi ja lämmin. Se tuntui jo kesäpäivältä. Hautajaisia edeltävänä päivänä aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja vietimmekin tuon päivän lähes kokonaan ulkona kävellen. Hautajaispäivä puolestaan oli kylmä, harmaa ja sateinen, kaiken kaikkiaan synkkä. Muistan noiden päivien tuoksut, lämmön ja kylmyyden, maut ja tunteet kuin eilisen päivän. Miltä aurinko tuntui yhdistettynä itkun turvottamiin silmiin. Miten kesästä huolimatta näin vain mustaa ja miltä kyyneleet maistuivat suussani. Miten elämä tuntui turhalta ja yhdentekevältä. Miten kirjaimellisesti tarrauduin mieheeni kuin viimeiseen oljenkorteen. Miten julmalta elämä tuntui, kun heräsin yöllä omiin tuskan huutoihini.

Talven pimeimpinä hetkinä en ajatellut noita muistoja juurikaan. Ihan kuin en olisi muistanut niitä, saanut niistä kiinni. Ehkä nuo muistot ovat nousseet pintaan yhdessä auringon kanssa. Pelkään toukokuuta. Jo nyt.

Into - mikä ihana tunne

Innostuminen on oikeasti ihana tunne. On niin helpottavaa huomata, että edelleen innostun asioista ja uskallan suunnitella kaiken näköistä.

Töissä on ollut aika kova kiire, mutta kaikkea uutta on suunnitteilla niin paljon että välillä en meinaa housuissani pysyä. Olen töissä kulttuurialalla ja onnekseni varsin ennakkoluulottomassa ja rennossa työympäristössä. On ihanaa, että työpäivät ovat nykyään myös iloa tuovia ja antoisia, eikä vain ja ainoastaan se pakopaikka surusta. Aikaisemmin määritin itseäni nimenomaan työn kautta. Nykyään työ ei niinkään tee minusta sitä mitä olen, mutta kyllä se taas mukavaa sisältöä ja onnistumisen kokemuksia elämään tuo.

Lisäksi olen innolla alkanut suunnittelemaan kylppäriremppaa, joka meille on tulossa kesällä. Uutta sisustusta on tulossa myös muutamaan muuhun huoneeseen. Välillä mietiskelen, että onko tämä vain jotain korviketta ja ns. sijaistoimintoa sille aktiiviselle suremiselle, mutta enpä tiedä. Kyllä oikeasti tuntuu että molemmille on aikansa ja paikkansa. Harva se ilta edelleen nukkumaan mennessä itkettää, mutta kyllä päivisin intoa ja iloakin piisaa. Nyt tiedän, mitä se tarkoittaa, että suru muuttaa muotoaan ja siitä tulee eri tavalla osa elämää.

Olen aloittanut kevään aikana uusia harrastuksia. Virkkaaminen ja kutominen ovat oikeasti koukuttavaa hommaa ja siinä saa mukavasti samalla joko ajatella kaikenlaista tai ihan vain tyhjentää päätä. Samalla saa kotiin kaikkea kivaa ja käsin tehtyjä lahjoja läheisille. Hiihtämisenkin löysin uudestaan näin kolmenkympin korvilla ja eihän se niin tuskaa ollutkaan mitä muistot antoivat olettaa. Oikeastaan aika nautinnollista hikoilua.

Vaikka väsymystä onkin havaittavissa (vähän liiaksikin välillä), niin tällä hetkellä minulla oikeastaan pyyhkii ihan ok. Ei, se ei tarkoita sitä ettenkö olisi enää surullinen, mutta kuten sanoin, suru on nyt enemmänkin osa elämää eikä niin päin että elämä on pelkkää surua.

Täytyy myöntää, että vähän tuo toukokuu on jo alkanut pelottamaan. Enää kaksi ja puoli kuukautta tyttäremme 1-vuotispäivään! Miten nopeasti aika onkaan mennyt. Näin etukäteen on suuri arvoitus, miltä tuo toukokuu tulee tuntumaan. Niin paljon erilaisia muistoja liittyy tuohon kesän aloittavaan kuukauteen, kun aurinko ja luonto pikkuhiljaa heräävät täyteen kukoistukseensa. Siitä kuitenkin lisää toisessa kirjoituksessa...