Kipuiluja, onnitteluja

Tein juuri seitsemän päiväisen työviikon. Olen kulttuurialalla ja eilen oli eräs syksyn tapahtumistamme. Myös lauantai meni järjestelyhommissa. Jännitin tätä viikkoa tolkuttomasti, koska fyysisesti olen alkanut kipuilemaan aika paljon. Nyt raskausviikkoja on 25+0. Yllättävän hyvin työpäivät menivät, kiitos pienoisen adrenaliiniryöpyn ja jumppapallon, jonka olin raahannut paikalle istuimekseni.

En kuitenkaan säästynyt kivuilta, sillä viime yö oli tuskaisin yö aikoihin. Pelkkä kyljen kääntäminen olisi pitänyt tehdä huudon kanssa, lantiota särki ja liitoskivut vaivasivat rajusti. Tänä aamuna kävelykin on ollut tuskaisen vaikeaa. Onneksi on vapaapäivä, nyt siis vain lepoa, lepoa ja lepoa.

En ole työympyröissä saanut kovin paljon onnitteluja uudesta tulokkaasta. Vatsa on jo kovin iso, joten huomaamatta se ei varmasti ole jäänyt. Olen huomannut että ihmisten on ylipäätään vaikea kommentoida raskauttani. Olen välillä miettinyt miksi se on niin vaikeaa. Pelkäävätkö he että romahdan siihen paikkaan jos he onnittelevat? Ajattelevatko he että en osaa iloita raskaudesta pelkojen vuoksi enkä näin ollen halua huomiota mahalleni? Vai ovatko he vain todella hienotunteisia? Viimeisin vaihtoehto lienee todennäköisin. Tämä viikonloppu oli kuitenkin poikkeus. Useat tulivat onnittelemaan, jopa silittelemään mahaani. Jotkut sanoivat suoraan, että toivottavasti kaikki menee hyvin. Toisilla sen näki vain katseesta, että he toivovat meille pelkkää hyvää. Onnittelut tuntuivat hyvältä. Tämäkin vauva ansaitsee huomiota samalla tavalla kuin esikoinen.

Tämän raskauden alkuvaiheessa pelkäsin että esikoinen jollain tavalla jää taka-alalle. Eilen ilahduin erityisen paljon omasta reaktiostani, kun eräs työntekijämme kysyi minulta, onko tämä lapsi ensimmäisemme. Vielä alkuvuodesta olisin takellellut vastauksen kanssa. Nyt vastasin heti, että toinen. Voi kuulostaa hämmentävältä tai tyhmältä, että iloitsen tällaisesta asiasta, mutta oikeasti jossain vaiheessa pelkäsin että lapsilukumme ei tulisi suustani ulos noin luonnollisesti. Että joutuisin miettimään, mitä vastaan. Näin ei kuitenkaan ole. Meitä on neljä, vaikka yksi ei olekaan luonamme. Minulla on kaksi lasta. Molemmat tasapuolisesti tärkeitä, molemmat yhtä rakkaita.

Potkuja

Tajusin juuri, että olen selvinnyt jo 3 viikkoa ilman neuvolaa tai lääkärikäyntiä. Hurraa! Alussa tosiaan ramppasin neuvolassa joka viikko, joten tämä kolmen viikon tauko on ollut todella pitkä. Vielä on viikko aikaa seuraavaan neuvolaan ja reilu kaksi viikkoa seuraavaan äitiyspolin lääkärikontrolliin.

Vauva onneksi potkii ahkerasti, joten sen suhteen ei ole ollut suurempaa huolta. Olen kuitenkin huomannut, että huolestun helpommin kuin ensimmäisessä raskaudessa. Heti jos potkuja tulee vähän harvemmin, mietin että onkohan vauvalla nyt hapenpuute tai anemia. En edes tiedä ilmeneekö anemia liiallisena rauhallisuutena, mutta siihen vauvalla on oikea vaara minun negatiivisten verien vuoksi. Onneksi hiljaisten päivien jälkeen on tullut aina myös touhukkaampia päiviä.

Yleensä vauva potkii erityisen paljon aamupäivisin ja iltaisin, varsinkin silloin kun käyn sänkyyn. Eräs ilta potkuja ei kuitenkaan kuulunut ja paniikki alkoi hiipimään mieleen. Yritin silitellä mahaa, jopa tökin sitä hellästi. Lauloin, join kylmää vissyä. Nousin ylös sängystä ja kävelin hetken. Silti ei mitään. Aloin olla jo todella hysteerinen ja itkuinen, huusin miehenikin yläkertaan makuuhuoneeseen. Säikähdin ihan oikeasti, että nyt pahin on tapahtunut. Itkettyäni aikani yritin rauhoittua ja herätellä vauvaa uudestaan. Maltilla, rauhassa. Sitten tunsin sen, pienen potkun. Kohta toisen. Sitten kolmannen, vähän isomman. Lopulta vauva heräsi ja potki kunnolla. En voi sanoin kuvata miten helpottunut olin. Vauva oli vain nukkunut sikeästi. Tämä yö päättyi hieman huvittavasti. Heräsin nimittäin neljältä yöllä kunnon potkutteluun, taisi olla kovasti leikit menossa. Siinä vaiheessa ei edes ärsyttänyt, hymyilytti vain. Minä herätin vauvan illalla, hän päätti antaa takaisin yöllä. Hyvä hyvä, temperamenttia ainakin löytyy!

Henkisesti olen valmistautunut siihen että jännitys ja pelkotilat lisääntyvät vain loppua kohden. Toivotaan että ei, mutta koska minun peikkoni on nimenomaan synnytys, olisivat nuo tunteet varmasti ihan normaaleja. Sen näkee sitten, lähempänä laskettua aikaa.

Ahdistusasioista vielä positiivisiin juttuihin. Ostin viime viikolla vauvalle ensimmäiset housut. Ihan omat puolipotkarit pienestä yksityisestä lastenvaatepuodista. Miten hyvä mieli tuosta pienestä ostosta tulikaan! Tällä viikolla taidan käydä ostamassa virkkuulangat vauvanpeittoon.

Muutoksia

Se oli ehkä alkuvuotta, kun selailin ystävän luona Vauva-lehteä. En voinut lukea yhtäkään juttua ilman ajatuksia, jotka menivät suunnilleen tätä rataa; "Voi kun nuo tietäisivät mitä voikaan vielä tapahtua", "ärsyttävän sinisilmäistä", "ei nuo tiedä todellisuudesta mitään". Päätinkin tuolloin, että kyseinen lehti ei ole vielä minua varten. En vain voi olla onnellinen ns. "normaalien" odottajien puolesta.

Jotain kuitenkin on tapahtunut. Jokin on muuttunut. Ostin nimittäin muutamia päiviä sitten Vauva-lehden ja luin lähestulkoon jokaisen jutun läpi ilman tunnekuohua. Kertaakaan en todellisesti ahdistunut. Kertaakaan en joutunut keskeyttämään jutun lukemista. Kertaakaan en surkutellut itseäni. Välillä jopa yllätin itseni hymyilemästä. Muutamien juttujen aiheesta olin jopa aidon kiinnostunut. Tuon tajutessani piti ihan pysähtyä ja onnitella itseäni tästä huomaamatta tapahtuneesta asenteen muutoksesta.

Sama efekti tapahtui, kun jossain tilapäisessä mielenhäiriössä katsoin yhden jakson Erilaiset äidit -ohjelmaa. Tiesin sen olevan riski, mutta yllätin jälleen itseni. Muutaman pätkän olin aikaisemmin ko. sarjasta nähnyt ja tuolloin olin raivon vallassa lähinnä sen vuoksi, että noiden perheiden suurimpia ongelmia olivat vauvanitkun täyttämät yöt tai pikku Mikko-Matin likaiset lappuhaalarit. Nyt katsoin koko jakson ilman yhtäkään todellista raivonpuuskaa, itsesäälin hetkeä tai turhautumista omasta elämästä. Erikoista, suorastaan hämmentävää.
Virkistävää.

Toki monissa tilanteissa edelleen pahoitan mieleni. Mutta täytyy rehellisyyden nimissä myös myöntää että kyllä surusta on hävinnyt se pahin kateus, turhautuminen ja itsesääli. Jäljellä ovat pääasiassa kauniit muistot, äidillinen ylpeys omasta esikoistyttärestä ja suunnaton ikävä. Ja voin kertoa, että nämä kolme jälkimmäistä asiaa sopivat selkeästi paremmin yhteen uudenkin raskauden kanssa, kuin kolme ensimmäistä.

Suunnittelua ilman toteutusta

Lauantaina suuntasimme miehen kanssa kaupungille. Mitään muuta asiaa ei sinne oikeastaan ollut kuin vauvanvaatekaupoissa vierailu. Tuntui vahvasti siltä, että nyt on sen aika. Kiersimme viitisen kauppaa läpi, jokaisesta löytyi jotain kivaa mutta mitään en saanut ostettua. En kerrassaan mitään. Kotona olin hieman surullinen asiasta. Halusin niin kovin ostaa jotain, mutta mikään vaate tai lelu ei tuntunut olevan juuri meidän vauvalle tarkoitettu. Muutamat ovat lohduttaneet, että ehtiihän sitä vielä. Tottakai ehtii, mutta minulle olisi ollut tärkeää ostaa vauvalle jotain. Ostoksilla olisi ollut paljon suurempi merkitys kuin pelkkä ostamisen ilo. Ehkä se olisi tehnyt vauvan tulosta konkreettisempaa ja madaltanut kynnystä valmistella vauvan tuloa. Ehkä olisin halunnut todistaa itselleni, että menneisyyteni ei estä minua valmistelemasta ja suunnittelemasta tulevaa. Ehkä tarkoitus oli uhmata pelkoa. Näyttää sille, että uskon tämän vauvan tulevan kotiin saakka.

Positiivista tässä päivässä oli se, että pystyimme kiertelemään ja katselemaan, jopa hypistelemään vauvanvaatteita hyvällä mielellä. Ilman ahdistusta, ilman suurempia flashbackeja viime vuoteen. Uutta oli myös se, että esikoisen kohdalla emme tienneet sukupuolta etukäteen, mutta nyt tiedämme. Tällä kertaa ei tarvinnut katsella sukupuolineutraaleita vaatteita, mikä tuntui tosi mukavalle.

Olen alkanut myös suunnittelemaan ompelu- ja virkkausjuttuja. Työkaveri vinkkasi, että netistä löytyy todella upeita vauvakankaita ja lievästi sanottuna meinasinkin eilen hullaantua Metsola ja kankaita.com -verkkokaupoista. Olen suunnitellut ainakin päällystäväni pinnasängyn reunapehmusteet uusiksi. Harmi vain, että työn ohella energia ei riitä millään, joten pitänee odotella niitä syyspäiviä kun saan jäädä kotiin. Ehkä syksyn mukana saan taas inspiraatiota virkkaukseen ja neulomiseenkin. Ajattelin ainakin virkata vauvalle peiton ja ehkä tämän ihanan nalle-helistimen, mikä löytyi Kotiruusu -blogista. Virkkaaminen ja neulominen ei vain luonnistu kun aurinko paistaa, vaan se vaatii harmaan ja sateisen ilman, lämpimän viltin sekä tunnelmallisen kynttilänvalon. Niitä hetkiä odotellessa...

Tällä hetkellä nautin jo pelkästä suunnittelusta, ilman konkreettista toteutusta. Ehkäpä sekin on askel eteenpäin, se saa luvan riittää toistaiseksi. Ja kyllähän läheiseni puhuivat totta, onhan tässä vielä aikaa.

Odotuksen ensimmäinen puolisko ja haaveilua tulevasta

Mietiskelin pitkään, aloitanko uuden blogin jossa voisin kirjoittaa enemmän raskaudesta kuin surusta. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että eihän minulla ole kuin yksi elämä iloineen ja suruineen, joten miksi sitten pitäisi olla useampi blogi. Kaikki asiat oikeastaan liittyvät toisiinsa. Erityisesti odotuksen onnen ja esikoisen kuolemasta johtuvan surun olen todennut lomittuvan toisiinsa niinkin vahvasti, että välillä en edes erota niitä toisistaan. Tämä blogini jatkunee siis kirjoituksilla sekä surusta että odotuksesta ja ehkä muustakin elämästä.

Toisen vauvan, kutsumanimeltään Örpin, odotus on tähän saakka sujunut ongelmitta. Pahoinvointi oli alussa lievempää kuin esikoisesta, samoin liitoskivut ja muut mukavat oireet. Pääkin on kestänyt yllättävän hyvin kasassa, joskin kiitos siitä kuulunee läheisteni lisäksi ihanalle neuvolaterkkarilleni, joka on sama kuin esikoisenkin odotuksessa. Kävimme alkuraskauden ultrassa jo 6+4 viikolla, jonka jälkeen vierailimme neuvolassa ultrailemassa tulokasta tasan viikon välein. Pidempää taukoa en olisi kestänyt, oli pakko saada tietää että sydän sykkii edelleen. Näin jatkui aina 16. raskausviikolle saakka, jonka jälkeen kävimme neuvolassa kahden viikon välein. Vaikeimmat olivat ne pari viikkoa, jolloin alkuraskauden oireet olivat vähentyneet, mutta potkuja ei tuntunut. Silloin pelkoja oli enemmän ilmassa, mutta siitäkin selvittiin. Myös sairaalalla ollaan oltu todella ymmärtäväisiä tilanteemme suhteen. Ultramme tekee aina sama erikoislääkäri, oikeastaan se ainut lääkäri, johon tässä sairaalassa luotan. Mitä pidemmälle raskaus etenee, sitä tiiviimmin saamme äitiyspolilla käydä. 

Olen nyt pari viikkoa pohtinut, miten saisin upotettua itseäni enemmän vauvamaailmaan. Tiedättekö mitä tarkoitan? Ongelmani on se, että en pysty kuvittelemaan sitä hetkeä, kun saamme kannettua vauvan turvaistuimessa kotikynnyksemme yli. Surullista, tiedän. Niinpä minun on siis pitänyt nähdä normaalia enemmän vaivaa, jotta pystyn kuvittelemaan tämän vauvan osaksi arkeamme. Pari kertaa olemme mieheni kanssa päättämällä päättäneet, että hei, nyt haaveillaan hetki tulevasta. Ja silloin olemme puhuneet vähän äitiys- ja isyysvapaista, vähän tulevasta joulusta, vähän mahdollisista vauvan nimistä. Miten hyvältä se tuntuukaan! Mutta ei se luonnostaan tule, niin kuin ensimmäisellä kerralla. Hiljaa mielessäni välillä pelkään, että mitä enemmän haaveilemme tulevasta, sitä korkeammalta tulen tippumaan. Mutta eihän se niin mene. Siksipä haaveilen. Unelmoin. Nautin. Hymyilen ja silitän vatsaani. Laulan vauvalle. Juttelen hänelle. Kerron, miten paljon häntä rakastamme, miten paljon hänet haluamme kotiin.

Ennen rakenneultraa päätin, että jos kaikki on hyvin, ostan hänelle jotain pientä. Rakenneultrasta on jo kaksi viikkoa, enkä vieläkään ole pystynyt menemään kauppoihin hypistelemään mitään. Ehkä pian, ehkä ihan lähipäivinä sen teen. 

Kuulumisia

Aurinkoista heinäkuuta kaikille!

Pitkä tovi on vierähtänyt viime kirjoituksesta ja nyt vihdoin alkaa tuntua siltä, että pystyn taas kirjoittamaan kuulumisia.

Viime kevät meni jollain tavalla sumussa eikä maalis-huhtikuusta ole hirveästi muistikuvia. Toukokuu puolestaan oli kaiken kaikkiaan raskas. 23.5. vietimme rakkaan esikoisemme 1-vuotispäivää ja sitä ennen oli vielä äitienpäiväkin. Syntymäpäiväkahville kutsuimme lähimmät ystävät asuinpaikkakunnaltamme, leivoin vähän ja kävimme yhdessä haudalla. Ensimmäistä kertaa myös näytimme ystävillemme tyttärestämme tehtyä muistokirjaa, johon on taltioitu kuvia, runoja, jalanjäljet ja muita muistoja. Ilta oli odotetusti vaikea ja itkuinen, mutta olen kuitenkin onnellinen että jaksoimme järjestää tuon pienenkin muisteluhetken. Tyttäremme oli ansainnut sen.

Olen kirjoitustauon aikana seuraillut välillä muiden lapsensa menettäneiden ja lapsettomuustaustaisten blogeja. Hämmentävän ja samalla ilahduttavan moni näiden blogien kirjoittajista on alkanut odottamaan vauvaa tai jo saanut vauvan. Itseasiassa olenkin viime aikoina lukenut enemmän odotusblogeja. Niitä, mistä saan parhaiten vertaistukea tämän hetkiseen tilanteeseeni. Myös meille nimittäin kävi niin kuin näille muutamille muillekin toivojille. Odotamme nyt toista vauvaamme, raskaus on vähän yli puolivälissä.

On ollut ehkä jollain tavalla yllättävääkin huomata, miten vahvasti läsnä esikoinen on tässäkin odotuksessa. Ikävöin häntä enemmän kuin koskaan. 1-vuotispäivän jälkeen esikoisemme muuttui mielessäni vauvasta 1-vuotiaaksi. Ajatuksissani hän kasvaa koko ajan. On vaikea hyväksyä, että tuleva vauva ei näe siskoaan, eikä isosisko pääse maan päällä pitämään huolta sisaruksestaan. Mietinkin nykyään paljon, mitä esikoisemme tekisi nyt ja millainen hän olisi; vilkas pikku touhottaja vai rauhallisempi haaveilija. Miltä hän näyttäisi, osaisiko hän kävellä ja puhua, millaista elämämme ylipäätään olisi. Itkukin tulee herkemmin nykyään, kun vaan sanonkin hänen nimensä tai katson valokuvaa.

Tämä raskaus ei ole perinteinen toinen raskaus, jolloin odotus on jo rutiinia eikä enää jokainen potku tunnu jännittävältä. Meille koko raskaus ja odotus on nimenomaan jännittävää ja ihmeellistä. Joka ikinen potku, joka ikinen ultraus, joka ikinen kuultu sydämen syke. Olen kovasti yrittänyt olla pelkäämättä ja murehtimatta, mutta täytyy myöntää, että ihan 100 prosenttisesti en ole voinut antautua odotuksen onnelle. Mitä jos taas käy huonosti? Tuo kysymys vilahtaa onneksi mielessä vain harvoin, enkä ole alkanut sitä enempää ruokkimaan miettimällä tulevaa. Erityisesti hyvin menneen rakenneultran jälkeen olen entistä paremmin pystynyt keskittymään positiivisiin ajatuksiin, vaikka tiedänkin vähän liian hyvin, että ongelmitta mennyt odotus ei takaa onnellista lopputulosta.

Parhaiten meillä on kuitenkin toiminut se, että elämme tässä hetkessä, päivä kerrallaan. Mottoni on, että jos juuri nyt kaikki on hyvin, olen onnellinen.