En ole vähään aikaan osannut kirjoittaa tänne mitään. Ei vain ole ollut asiaa. Kevät on tullut ja aurinko on vihdoin alkanut paistamaan. Tällä hetkellä tuntuu että vain odottelen. Toukokuista tyttäremme 1-vuotispäivää, kesää, lomaa, ylipäätään ajan kulumista. Olen myös alkanut odottelemaan Valviran päätöstä kantelustamme.
Todennäköisesti nyt kevään aikana kirjoittelen tänne harvemmin. Katsotaan, jos kesällä tai syksyllä innostuisin uudestaan. Jospa silloin olisi taas jotain, mistä kirjoittaa. Nyt on kuitenkin pienen tauon paikka.
Lämmin kiitos kaikille lukijoille ja erityisesti niille, jotka ovat jaksaneet ilahduttaa minua kannustavilla kommenteilla. Tämä blogi on ollut minulle yksi tärkeimmistä henkirei'istä surun keskellä. Aurinkoista kevään jatkoa kaikille!
tiistai 2. huhtikuuta 2013
torstai 14. maaliskuuta 2013
Lähestyvä vuosipäivä
Vuosipäivä lähestyy ihan hurjaa vauhtia. Kohta siihen on enää kaksi kuukautta aikaa. Mieli on ollut jälleen vähän apea. En täysin pysty selittämään miksi. Taas on se vaihe, että tuntuu niin kuin kaikki olisivat raskaana tai saisivat vauvoja ympärilläni. Näin ollen oma menetys nousee pintaan vahvemmin. Ajoittain olen taas antanut itseni valahtaa tuohon apeuden kaivoon, jossa sääli itseä kohtaan, ahdistus ja levottomuus ovat vahvasti läsnä. Tänään aamulla, kun ajatuksissani aloin voivottelemaan itseäni ja omaa elämääni, pakotin itseni kääntämään ajatukset hyviin asioihin. Sanoin itselleni, että mietippäs nyt oikeasti, mikä elämässäsi on hyvää? Lista oli pitkä. Niin pitkä, että apea mieli teki väistämättä huonon omatunnon. Miinuspuolelle en keksinyt kuin joukon turhia huolia ja yhden suuren, jonka tiedättekin. Mutta se on niin suuri miinusasia, että se peittää allensa tuon pitkän listan hyviä asioita. Positiivisten asioiden pakkoajattelu kyllä auttaa, mutta vain hetkittäin.
Olen ajattelut, että tuo lähestyvät vuosipäivä ehkä saa mieleni maahan. Kaikki muistot alkavat jälleen heräämään ja menetys korostuu. Onneksi miehelläni ja minulla on vuosipäivänä vapaapäivä. Saamme viettää sen yhdessä, antaen ajatuksemme ja huomiomme rakkaalle tyttärellemme.
Tuo päivä, jolloin lähdimme synnyttämään, oli kirkas ja aurinkoinen. Täydellinen kevätpäivä. Päivä, jolloin lähdimme sairaalasta, ilman vauvaa, oli sitäkin aurinkoisempi ja lämmin. Se tuntui jo kesäpäivältä. Hautajaisia edeltävänä päivänä aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja vietimmekin tuon päivän lähes kokonaan ulkona kävellen. Hautajaispäivä puolestaan oli kylmä, harmaa ja sateinen, kaiken kaikkiaan synkkä. Muistan noiden päivien tuoksut, lämmön ja kylmyyden, maut ja tunteet kuin eilisen päivän. Miltä aurinko tuntui yhdistettynä itkun turvottamiin silmiin. Miten kesästä huolimatta näin vain mustaa ja miltä kyyneleet maistuivat suussani. Miten elämä tuntui turhalta ja yhdentekevältä. Miten kirjaimellisesti tarrauduin mieheeni kuin viimeiseen oljenkorteen. Miten julmalta elämä tuntui, kun heräsin yöllä omiin tuskan huutoihini.
Talven pimeimpinä hetkinä en ajatellut noita muistoja juurikaan. Ihan kuin en olisi muistanut niitä, saanut niistä kiinni. Ehkä nuo muistot ovat nousseet pintaan yhdessä auringon kanssa. Pelkään toukokuuta. Jo nyt.
Olen ajattelut, että tuo lähestyvät vuosipäivä ehkä saa mieleni maahan. Kaikki muistot alkavat jälleen heräämään ja menetys korostuu. Onneksi miehelläni ja minulla on vuosipäivänä vapaapäivä. Saamme viettää sen yhdessä, antaen ajatuksemme ja huomiomme rakkaalle tyttärellemme.
Tuo päivä, jolloin lähdimme synnyttämään, oli kirkas ja aurinkoinen. Täydellinen kevätpäivä. Päivä, jolloin lähdimme sairaalasta, ilman vauvaa, oli sitäkin aurinkoisempi ja lämmin. Se tuntui jo kesäpäivältä. Hautajaisia edeltävänä päivänä aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja vietimmekin tuon päivän lähes kokonaan ulkona kävellen. Hautajaispäivä puolestaan oli kylmä, harmaa ja sateinen, kaiken kaikkiaan synkkä. Muistan noiden päivien tuoksut, lämmön ja kylmyyden, maut ja tunteet kuin eilisen päivän. Miltä aurinko tuntui yhdistettynä itkun turvottamiin silmiin. Miten kesästä huolimatta näin vain mustaa ja miltä kyyneleet maistuivat suussani. Miten elämä tuntui turhalta ja yhdentekevältä. Miten kirjaimellisesti tarrauduin mieheeni kuin viimeiseen oljenkorteen. Miten julmalta elämä tuntui, kun heräsin yöllä omiin tuskan huutoihini.
Talven pimeimpinä hetkinä en ajatellut noita muistoja juurikaan. Ihan kuin en olisi muistanut niitä, saanut niistä kiinni. Ehkä nuo muistot ovat nousseet pintaan yhdessä auringon kanssa. Pelkään toukokuuta. Jo nyt.
keskiviikko 6. maaliskuuta 2013
Into - mikä ihana tunne
Innostuminen on oikeasti ihana tunne. On niin helpottavaa huomata, että edelleen innostun asioista ja uskallan suunnitella kaiken näköistä.
Töissä on ollut aika kova kiire, mutta kaikkea uutta on suunnitteilla niin paljon että välillä en meinaa housuissani pysyä. Olen töissä kulttuurialalla ja onnekseni varsin ennakkoluulottomassa ja rennossa työympäristössä. On ihanaa, että työpäivät ovat nykyään myös iloa tuovia ja antoisia, eikä vain ja ainoastaan se pakopaikka surusta. Aikaisemmin määritin itseäni nimenomaan työn kautta. Nykyään työ ei niinkään tee minusta sitä mitä olen, mutta kyllä se taas mukavaa sisältöä ja onnistumisen kokemuksia elämään tuo.
Lisäksi olen innolla alkanut suunnittelemaan kylppäriremppaa, joka meille on tulossa kesällä. Uutta sisustusta on tulossa myös muutamaan muuhun huoneeseen. Välillä mietiskelen, että onko tämä vain jotain korviketta ja ns. sijaistoimintoa sille aktiiviselle suremiselle, mutta enpä tiedä. Kyllä oikeasti tuntuu että molemmille on aikansa ja paikkansa. Harva se ilta edelleen nukkumaan mennessä itkettää, mutta kyllä päivisin intoa ja iloakin piisaa. Nyt tiedän, mitä se tarkoittaa, että suru muuttaa muotoaan ja siitä tulee eri tavalla osa elämää.
Olen aloittanut kevään aikana uusia harrastuksia. Virkkaaminen ja kutominen ovat oikeasti koukuttavaa hommaa ja siinä saa mukavasti samalla joko ajatella kaikenlaista tai ihan vain tyhjentää päätä. Samalla saa kotiin kaikkea kivaa ja käsin tehtyjä lahjoja läheisille. Hiihtämisenkin löysin uudestaan näin kolmenkympin korvilla ja eihän se niin tuskaa ollutkaan mitä muistot antoivat olettaa. Oikeastaan aika nautinnollista hikoilua.
Vaikka väsymystä onkin havaittavissa (vähän liiaksikin välillä), niin tällä hetkellä minulla oikeastaan pyyhkii ihan ok. Ei, se ei tarkoita sitä ettenkö olisi enää surullinen, mutta kuten sanoin, suru on nyt enemmänkin osa elämää eikä niin päin että elämä on pelkkää surua.
Täytyy myöntää, että vähän tuo toukokuu on jo alkanut pelottamaan. Enää kaksi ja puoli kuukautta tyttäremme 1-vuotispäivään! Miten nopeasti aika onkaan mennyt. Näin etukäteen on suuri arvoitus, miltä tuo toukokuu tulee tuntumaan. Niin paljon erilaisia muistoja liittyy tuohon kesän aloittavaan kuukauteen, kun aurinko ja luonto pikkuhiljaa heräävät täyteen kukoistukseensa. Siitä kuitenkin lisää toisessa kirjoituksessa...
Töissä on ollut aika kova kiire, mutta kaikkea uutta on suunnitteilla niin paljon että välillä en meinaa housuissani pysyä. Olen töissä kulttuurialalla ja onnekseni varsin ennakkoluulottomassa ja rennossa työympäristössä. On ihanaa, että työpäivät ovat nykyään myös iloa tuovia ja antoisia, eikä vain ja ainoastaan se pakopaikka surusta. Aikaisemmin määritin itseäni nimenomaan työn kautta. Nykyään työ ei niinkään tee minusta sitä mitä olen, mutta kyllä se taas mukavaa sisältöä ja onnistumisen kokemuksia elämään tuo.
Lisäksi olen innolla alkanut suunnittelemaan kylppäriremppaa, joka meille on tulossa kesällä. Uutta sisustusta on tulossa myös muutamaan muuhun huoneeseen. Välillä mietiskelen, että onko tämä vain jotain korviketta ja ns. sijaistoimintoa sille aktiiviselle suremiselle, mutta enpä tiedä. Kyllä oikeasti tuntuu että molemmille on aikansa ja paikkansa. Harva se ilta edelleen nukkumaan mennessä itkettää, mutta kyllä päivisin intoa ja iloakin piisaa. Nyt tiedän, mitä se tarkoittaa, että suru muuttaa muotoaan ja siitä tulee eri tavalla osa elämää.
Olen aloittanut kevään aikana uusia harrastuksia. Virkkaaminen ja kutominen ovat oikeasti koukuttavaa hommaa ja siinä saa mukavasti samalla joko ajatella kaikenlaista tai ihan vain tyhjentää päätä. Samalla saa kotiin kaikkea kivaa ja käsin tehtyjä lahjoja läheisille. Hiihtämisenkin löysin uudestaan näin kolmenkympin korvilla ja eihän se niin tuskaa ollutkaan mitä muistot antoivat olettaa. Oikeastaan aika nautinnollista hikoilua.
Vaikka väsymystä onkin havaittavissa (vähän liiaksikin välillä), niin tällä hetkellä minulla oikeastaan pyyhkii ihan ok. Ei, se ei tarkoita sitä ettenkö olisi enää surullinen, mutta kuten sanoin, suru on nyt enemmänkin osa elämää eikä niin päin että elämä on pelkkää surua.
Täytyy myöntää, että vähän tuo toukokuu on jo alkanut pelottamaan. Enää kaksi ja puoli kuukautta tyttäremme 1-vuotispäivään! Miten nopeasti aika onkaan mennyt. Näin etukäteen on suuri arvoitus, miltä tuo toukokuu tulee tuntumaan. Niin paljon erilaisia muistoja liittyy tuohon kesän aloittavaan kuukauteen, kun aurinko ja luonto pikkuhiljaa heräävät täyteen kukoistukseensa. Siitä kuitenkin lisää toisessa kirjoituksessa...
keskiviikko 27. helmikuuta 2013
"Relaa, elämää tämä vain on" (Hesari, 26.2.)
Hesarin pääkirjoitus 26.2. antoi paljon miettimisen aihetta. Otsikko kuuluu "Jokainen on itse vastuussa onnellisuudestaan". Jos ette ole käyneet tätä lukemassa, suosittelen.
http://www.hs.fi/paakirjoitukset/Johda+sinä+itseäsi/a1361770295884?jako=29b01acb5515c10ae89f80a4bb17872a
Periaatteessa olen samaa mieltä. Vaikeuksia ei voi välttää, mutta itse voi valita, miten niihin suhtautuu. Kirjoittaja kuitenkin pääasiassa viittaa arkipäivän ongelmiin; kurjaan säähän, tylsään parisuhteeseen tai työstressiin. Entä jos elämän vaikeus onkin sellainen, johon ei voi itse vaikuttaa? Sellainen, mihin ei vaan millään pysty reagoimaan hymyllä. Entä jos oma lapsi on kuollut, puoliso on parantumattomasti sairas tai jotain muuta vastaavaa?
Itseasiassa olen tietämättäni yrittänyt elää juurikin tuon kirjoituksen osoittamalla tavalla. Olen pääosin päästänyt irti vihastani, yritän keskittää energiani kaikkeen hyvään elämässäni, hyväksyn että tyttäreni ei tule enää takaisin. Anteeksi en ole vielä voinut antaa, vaikka kirjoitus kehottaa siihenkin. Elämäni on (suurta menetystä lukuunottamatta) raameiltaan kunnossa, mutta onnellisuutta en ole pystynyt tavoittamaan kuin hetkittäin. Kaikesta huolimatta varjo leijuu pääni päällä. Tässä tilanteessa en vain millään pysty ajattelemaan, että "relaa, elämää tämä vain on". Pystyyköhän kukaan meistä lapsensa menettäneistä tai lapsettomuudesta kärsivistä? Voisin kuvitella, että ehkä joskus tulevaisuudessa pystyn "relaamaan", mutta tässä vaiheessa surua se on vain liikaa vaadittu. Vai onko?
Kirjoituksessa sanotaan että jokainen voi itse valita, miten vaikeuksiin suhtautuu. Hmm.... Jotkin elämän vaikeudet, enkä nyt tarkoita vain omiani, ovat vain sellaisia, että muuta tietä ei ole kuin (ainakin hetkellinen) synkkyys. Mielestäni ajoittaisessa synkkyydessä ei ole mitään pahaa, jos tilanne sitä vaatii. Eri asia on, miten pitkälle synkkyyden tiellä itsensä päästää. En pidä tuosta mielikuvasta, minkä kirjoitus antaa (ainakin minulle); eletään kuin musikaalissa, hymyillään, ei oteta asioita vakavasti. Rajansa kaikella. Mielestäni myös synkkyydelle on oma aikansa ja paikkansa. Väittäisin, että ilman ajoittaista ahdistusta ja synkkyyttä minäkään en olisi näin "pitkällä" surussani; ahdistus pakottaa ajattelemaan, analysoimaan ja purkamaan asioita. Ahdistuksen ansiosta kirjoitan.
Pidemmässä juoksussa voin kuitenkin yhtyä ajatukseen siitä, että olemme itse vastuussa onnellisuudestamme. Turhasta synkistelystä ja asioiden paisuttelusta en minäkään liiemmin perusta.
Aurinkoista kevätviikkoa kaikille lukijoille!
http://www.hs.fi/paakirjoitukset/Johda+sinä+itseäsi/a1361770295884?jako=29b01acb5515c10ae89f80a4bb17872a
Periaatteessa olen samaa mieltä. Vaikeuksia ei voi välttää, mutta itse voi valita, miten niihin suhtautuu. Kirjoittaja kuitenkin pääasiassa viittaa arkipäivän ongelmiin; kurjaan säähän, tylsään parisuhteeseen tai työstressiin. Entä jos elämän vaikeus onkin sellainen, johon ei voi itse vaikuttaa? Sellainen, mihin ei vaan millään pysty reagoimaan hymyllä. Entä jos oma lapsi on kuollut, puoliso on parantumattomasti sairas tai jotain muuta vastaavaa?
Itseasiassa olen tietämättäni yrittänyt elää juurikin tuon kirjoituksen osoittamalla tavalla. Olen pääosin päästänyt irti vihastani, yritän keskittää energiani kaikkeen hyvään elämässäni, hyväksyn että tyttäreni ei tule enää takaisin. Anteeksi en ole vielä voinut antaa, vaikka kirjoitus kehottaa siihenkin. Elämäni on (suurta menetystä lukuunottamatta) raameiltaan kunnossa, mutta onnellisuutta en ole pystynyt tavoittamaan kuin hetkittäin. Kaikesta huolimatta varjo leijuu pääni päällä. Tässä tilanteessa en vain millään pysty ajattelemaan, että "relaa, elämää tämä vain on". Pystyyköhän kukaan meistä lapsensa menettäneistä tai lapsettomuudesta kärsivistä? Voisin kuvitella, että ehkä joskus tulevaisuudessa pystyn "relaamaan", mutta tässä vaiheessa surua se on vain liikaa vaadittu. Vai onko?
Kirjoituksessa sanotaan että jokainen voi itse valita, miten vaikeuksiin suhtautuu. Hmm.... Jotkin elämän vaikeudet, enkä nyt tarkoita vain omiani, ovat vain sellaisia, että muuta tietä ei ole kuin (ainakin hetkellinen) synkkyys. Mielestäni ajoittaisessa synkkyydessä ei ole mitään pahaa, jos tilanne sitä vaatii. Eri asia on, miten pitkälle synkkyyden tiellä itsensä päästää. En pidä tuosta mielikuvasta, minkä kirjoitus antaa (ainakin minulle); eletään kuin musikaalissa, hymyillään, ei oteta asioita vakavasti. Rajansa kaikella. Mielestäni myös synkkyydelle on oma aikansa ja paikkansa. Väittäisin, että ilman ajoittaista ahdistusta ja synkkyyttä minäkään en olisi näin "pitkällä" surussani; ahdistus pakottaa ajattelemaan, analysoimaan ja purkamaan asioita. Ahdistuksen ansiosta kirjoitan.
Pidemmässä juoksussa voin kuitenkin yhtyä ajatukseen siitä, että olemme itse vastuussa onnellisuudestamme. Turhasta synkistelystä ja asioiden paisuttelusta en minäkään liiemmin perusta.
Aurinkoista kevätviikkoa kaikille lukijoille!
sunnuntai 17. helmikuuta 2013
Ahdistuspurkaus
Kävinpä tuossa sunnuntai-illan ratoksi Facebookissa ja pikasilmäyksellä törmäsin kahteen ahdistuksen nostattavaan asiaan; raskausmahakuvaan ja "ihanaa jee"-postaukseen pienen lapsen syntymäpäivästä. Huoh. Ahdistuin niin paljon, että pulssi alkoi hakkaamaan ja koko kroppaa suorastaan tärisytti.
Meilläkin on lähestymässä 1-vuotispäivä, mutta sankari puuttuu. Minullakin oli raskausmaha, mutta vauva ei tullut kotiin saakka. Nämä normaalit asiat eivät ole itselleni millään muotoa itsestäänselvyyksiä enää koskaan. En tietenkään voi sanoa, ovatko ne näille muillekaan, mutta jotenkin minulle vaan sellainen olo tuli, että ovat. Ja mikseivät olisi, olivathan ne minullekin aikaisemmin itsestäänselvyyksiä. Mutta miten nämä itsestäänselvyydet nykyään ärsyttääkään!
Ja miten paljon ahdistaakaan se, että saan niin järkyttävän ahdistuskohtauksen näistä asioista! Voi miten välillä vihaankaan tätä suunnatonta kipuilua, mitä muiden elämät minussa aiheuttavat! Haluaisin niin kovin olla muiden puolesta onnellinen ja ennemminkin hymyillä tuollaisille Facebook-postauksille, mutta tunne-elämäni näyttää elävän omaa elämäänsä. Tahtotila on tällä hetkellä eri kuin tunnetila ja ei noita tunteita voi vaan off-napista kääntää poiskaan. Ja miten puskista nämä ahdistukset tulevat. Pitkään on taas olo ollut suht ok hirveää uupumusta lukuunottamatta, mutta nyt olo on jälleen kerran kuin jyrän alle jäänyt. Teilattu. Lyöty.
Milloin tämä kipuilu lakkaa? Tällainen ahdistus imee kyllä aika nopeasti ne voimavarat, mitä olen saanut kerättyä varastoon. Ahdistus on itseasiassa melkeinpä yksi pahimmista olotiloista. Surun kestän, pelonkin kestän. Ikävän kestän. Mutta ahdistus lyö minut maahan, imee minut kuiviin, tuhoaa kaikki positiiviset tunteet.
Meilläkin on lähestymässä 1-vuotispäivä, mutta sankari puuttuu. Minullakin oli raskausmaha, mutta vauva ei tullut kotiin saakka. Nämä normaalit asiat eivät ole itselleni millään muotoa itsestäänselvyyksiä enää koskaan. En tietenkään voi sanoa, ovatko ne näille muillekaan, mutta jotenkin minulle vaan sellainen olo tuli, että ovat. Ja mikseivät olisi, olivathan ne minullekin aikaisemmin itsestäänselvyyksiä. Mutta miten nämä itsestäänselvyydet nykyään ärsyttääkään!
Ja miten paljon ahdistaakaan se, että saan niin järkyttävän ahdistuskohtauksen näistä asioista! Voi miten välillä vihaankaan tätä suunnatonta kipuilua, mitä muiden elämät minussa aiheuttavat! Haluaisin niin kovin olla muiden puolesta onnellinen ja ennemminkin hymyillä tuollaisille Facebook-postauksille, mutta tunne-elämäni näyttää elävän omaa elämäänsä. Tahtotila on tällä hetkellä eri kuin tunnetila ja ei noita tunteita voi vaan off-napista kääntää poiskaan. Ja miten puskista nämä ahdistukset tulevat. Pitkään on taas olo ollut suht ok hirveää uupumusta lukuunottamatta, mutta nyt olo on jälleen kerran kuin jyrän alle jäänyt. Teilattu. Lyöty.
Milloin tämä kipuilu lakkaa? Tällainen ahdistus imee kyllä aika nopeasti ne voimavarat, mitä olen saanut kerättyä varastoon. Ahdistus on itseasiassa melkeinpä yksi pahimmista olotiloista. Surun kestän, pelonkin kestän. Ikävän kestän. Mutta ahdistus lyö minut maahan, imee minut kuiviin, tuhoaa kaikki positiiviset tunteet.
torstai 14. helmikuuta 2013
Ystävistä ja vertaisystävistä
Hyvää ystävänpäivää kaikille, niin blogimaailman tutuille kuin ystäville ja vertaisystäville blogimaailman ulkopuolellakin. <3
Olen jo pitkään halunnut kirjottaa tästä aiheesta. Ystävistä ja vertaisystävistä. Mikä olisikaan kirjoitukselle parempi päivä kuin ystävänpäivä. Kirjoitus on lojunut luonnoksen tasolla blogissani jo joulukuun alusta lähtien, mutta en vain ole saanut tehtyä kirjoitusta loppuun.
Ennen viime kevättä en tiennyt vertaistoiminnasta mitään, enkä etukäteen olisi osannut arvata, miten suuri merkitys vertaisystävillä tuleekaan olemaan surun käsittelyssä ja elämässä ylipäätään. Muutamasta vertaisesta on tullut minulle ja miehelleni todella läheisiä hyvin nopeasti, muutaman kuukauden aikana. Muun muassa tämän vuoksi keskustelut esikoisesta ja surusta ovat muiden ystävien kanssa jääneet hyvin vähäiseksi.
Vertaisystävien ja ystävien merkitys elämässäni on aika erilainen. Molempien kanssa luodut ihmissuhteet ovat tärkeitä ja merkityksellisiä, mutta ne palvelevat kuitenkin hieman eri tarkoitusta. Vertaisystävien kanssa voin puhua esikoisen kuolemaan liittyvistä tunteista milloin vain ilman että joudun selittämään tunteitani. Joskus jopa puolikaskin lause riittää. Hyvin todennäköisesti vertaiset ovat kokeneet juuri samat tunteet jossain vaiheessa suruaan. Vertaisten kanssa pystyn puhumaan sellaisistakin asioista, jotka muiden korviin saattaisivat kuulostaa ehkä hämmentäviltä tai jopa itsekkäiltä ajatuksilta. Peilaamalla ajatuksiani heidän ajatuksiinsa opin ymmärtämään, että ajatukseni eivät ole outoja tai vääriä, vaan "normaalia" surua. Jokaisen suru on toki erilainen, mutta yhtymäkohtia erityisesti tunnemaailman kohdalla on hämmentävän paljon. Vertaisystävien kanssa ollessani saan tuntea edes sen pienen hetken ajan, että en ole suruni kanssa yksin ja että maailmassa on muitakin, jotka ovat joutuneet hautaamaan lapsensa. En joudu kysymään koko ajan itseltäni, miksi juuri minulle kävi näin? Vertaisten kanssa huomaan, että minä olen vain yksi monista. Tavallaan se on entistä surullisempaa että vauvoja kuolee enemmänkin, mutta samalla se myös lohduttaa.
Ystävien kanssa vietetty aika on minulle puolestaan pääasiassa pakomatka, jopa "loma" surusta. Toki välillä ystävienkin kanssa puhun surusta ja tunteistani, mutta vähemmän kuin vertaisystävien kanssa. Ystävien kanssa saan hetkeksi muuta ajateltavaa, saan hetken aikaa vain nauttia elämästä ja muistaa, että kyllä, minussakin on vielä iloa ja elämänhalua jäljellä. Ja nuo hetket eivät ole teeskentelyä, vaikka ilon täyttämiä olisivatkin. Kuulostaa ehkä hirveältä, että välillä haluan unohtaa suruni, mutta karu realiteetti vain on se, että välillä haluan. Tarvitsen hetken vapaata ahdistavista tunteistani, jotta jaksan toisena hetkenä taas jatkaa surun työstämistä. Vertaisystävien ainutlaatuinen kyky ymmärtää on ollut yksi tärkeä henkireikä surun aikana, mutta toinen on ollut "vapaa-aika surusta". Miten olisimmekaan jaksaneet surua mieheni kanssa ilman mökille suuntautunutta kesäreissua ystäväpariskuntamme kanssa tai Tallinnan reissua parhaan ystäväni ja hänen miehensä kanssa tai Lapin reissua ystäväporukan kanssa? En tiedä. Nämä reissut ja lukuisat muut arkisemmatkin yhdessä vietetyt hetket ovat voimauttaneet minua niin paljon, että olen taas jaksanut käsitellä suruani ja elää arkea uusin voimin.
Nykyään kylläkin hieman karsastan tätä tiukkaa rajausta ystäviin ja vertaisystäviin. Tämä sen vuoksi että vertaisystävistä voi ajan kanssa tulla ihan ystäviäkin. Olen hyvin onnekas, että näin on minun tapauksessani käynyt ja nykyään läheisimpien vertaisten kanssa vietetyt hetket eivät ole pelkästään surun käsittelyä, vaan myös iloa, toivoa ja pieniä onnen hetkiä.
Kiitos teille, kaikki rakkaat ihmiset elämässäni <3 toivottavasti tiedätte, miten kiitollinen teistä olen!
Olen jo pitkään halunnut kirjottaa tästä aiheesta. Ystävistä ja vertaisystävistä. Mikä olisikaan kirjoitukselle parempi päivä kuin ystävänpäivä. Kirjoitus on lojunut luonnoksen tasolla blogissani jo joulukuun alusta lähtien, mutta en vain ole saanut tehtyä kirjoitusta loppuun.
Ennen viime kevättä en tiennyt vertaistoiminnasta mitään, enkä etukäteen olisi osannut arvata, miten suuri merkitys vertaisystävillä tuleekaan olemaan surun käsittelyssä ja elämässä ylipäätään. Muutamasta vertaisesta on tullut minulle ja miehelleni todella läheisiä hyvin nopeasti, muutaman kuukauden aikana. Muun muassa tämän vuoksi keskustelut esikoisesta ja surusta ovat muiden ystävien kanssa jääneet hyvin vähäiseksi.
Vertaisystävien ja ystävien merkitys elämässäni on aika erilainen. Molempien kanssa luodut ihmissuhteet ovat tärkeitä ja merkityksellisiä, mutta ne palvelevat kuitenkin hieman eri tarkoitusta. Vertaisystävien kanssa voin puhua esikoisen kuolemaan liittyvistä tunteista milloin vain ilman että joudun selittämään tunteitani. Joskus jopa puolikaskin lause riittää. Hyvin todennäköisesti vertaiset ovat kokeneet juuri samat tunteet jossain vaiheessa suruaan. Vertaisten kanssa pystyn puhumaan sellaisistakin asioista, jotka muiden korviin saattaisivat kuulostaa ehkä hämmentäviltä tai jopa itsekkäiltä ajatuksilta. Peilaamalla ajatuksiani heidän ajatuksiinsa opin ymmärtämään, että ajatukseni eivät ole outoja tai vääriä, vaan "normaalia" surua. Jokaisen suru on toki erilainen, mutta yhtymäkohtia erityisesti tunnemaailman kohdalla on hämmentävän paljon. Vertaisystävien kanssa ollessani saan tuntea edes sen pienen hetken ajan, että en ole suruni kanssa yksin ja että maailmassa on muitakin, jotka ovat joutuneet hautaamaan lapsensa. En joudu kysymään koko ajan itseltäni, miksi juuri minulle kävi näin? Vertaisten kanssa huomaan, että minä olen vain yksi monista. Tavallaan se on entistä surullisempaa että vauvoja kuolee enemmänkin, mutta samalla se myös lohduttaa.
Ystävien kanssa vietetty aika on minulle puolestaan pääasiassa pakomatka, jopa "loma" surusta. Toki välillä ystävienkin kanssa puhun surusta ja tunteistani, mutta vähemmän kuin vertaisystävien kanssa. Ystävien kanssa saan hetkeksi muuta ajateltavaa, saan hetken aikaa vain nauttia elämästä ja muistaa, että kyllä, minussakin on vielä iloa ja elämänhalua jäljellä. Ja nuo hetket eivät ole teeskentelyä, vaikka ilon täyttämiä olisivatkin. Kuulostaa ehkä hirveältä, että välillä haluan unohtaa suruni, mutta karu realiteetti vain on se, että välillä haluan. Tarvitsen hetken vapaata ahdistavista tunteistani, jotta jaksan toisena hetkenä taas jatkaa surun työstämistä. Vertaisystävien ainutlaatuinen kyky ymmärtää on ollut yksi tärkeä henkireikä surun aikana, mutta toinen on ollut "vapaa-aika surusta". Miten olisimmekaan jaksaneet surua mieheni kanssa ilman mökille suuntautunutta kesäreissua ystäväpariskuntamme kanssa tai Tallinnan reissua parhaan ystäväni ja hänen miehensä kanssa tai Lapin reissua ystäväporukan kanssa? En tiedä. Nämä reissut ja lukuisat muut arkisemmatkin yhdessä vietetyt hetket ovat voimauttaneet minua niin paljon, että olen taas jaksanut käsitellä suruani ja elää arkea uusin voimin.
Nykyään kylläkin hieman karsastan tätä tiukkaa rajausta ystäviin ja vertaisystäviin. Tämä sen vuoksi että vertaisystävistä voi ajan kanssa tulla ihan ystäviäkin. Olen hyvin onnekas, että näin on minun tapauksessani käynyt ja nykyään läheisimpien vertaisten kanssa vietetyt hetket eivät ole pelkästään surun käsittelyä, vaan myös iloa, toivoa ja pieniä onnen hetkiä.
Kiitos teille, kaikki rakkaat ihmiset elämässäni <3 toivottavasti tiedätte, miten kiitollinen teistä olen!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)