Verirahoista perinnöksi

Esikoinen on ollut paljon mielessä viimeisen viikon aikana. Tai joka päivähän hän on mielessä, mutta nyt erityisen vahvasti. Syy siihen on paperityöt.

Saimme jo tytön syntymäpäivänä, viime toukokuussa, päätökset mahdollisista korvauksista potilasvakuutuskeskuksesta. Päätös oli periaatteessa juuri se mitä toivoimme, mutta silti en ole osannut suhtautua siihen positiivisesti. Potilasvakuutuskeskuksen mukaan tytön kuolemalta olisi vältytty jos hoito olisi ollut asianmukaista. Saamme siis hakea korvauksia hautajaiskuluista. Lisäksi saamme hakea korvaukset minun lääkkeistäni ja sairaalakuluista, koska myönteinen päätös tuli myös kohtutulehduksesta; sekin johtui puutteellisesta hoidosta.

Viime viikonloppuna saimme kaivettua nuo paperit esiin. Vilkaisin niitä ja tunsin saman puristavan tunteen rinnassani kuin mitä heti tytön kuoleman jälkeen. Voiko mikään olla hirveämpää kuin nähdä "vainajan nimi" kohdassa oman tyttären nimi? Suru purkautui jälleen sellaisella voimalla ulos että luulin tukehtuvani itkuun. Rakas ihana mieheni lohdutti minua ja sanoi, että hän voisi täyttää nuo paperit. Minulle se olisi ollut ylivoimaista. Ihana mies <3

Mutta mitä noille rahoille tapahtuu? Verirahoille, niinkuin minä niitä kutsun. Hautajaiskulut menivät vanhempiemme piikkiin ja alunperin olimme hakemassa rahoja takaisin jotta saamme maksettua ne vanhemmillemme. Kävi kuitenkin ilmi, että kummatkaan eivät halua noita rahoja.  Ymmärrän. Miksi sitten haemme niitä? Mihin voisimme niitä ikinä käyttää? Välillä itsekin kyseenalaistan, miksi niitä haemme. Todennäköisesti periaatteesta. Tyttäremme hoito oli puutteellista, jonka vuoksi hän kuoli. Periaatteellisesti jonkun tulee maksaa. Vaikka ei raha mitään auta, ei todellakaan. Ei se mitään merkitse kuoleman rinnalla.

En ikinä voisi käyttää noita rahoja omiin hankintoihin, laskuihin, matkoihin, tai vastaavaan. Olemme löytäneet rahoille nyt oman paikkansa. Ne ovat isosiskon perintö pikkusisarukselle. Voimme käyttää niitä esimerkiksi vauvan mahdollisiin sairaalakuluihin, hoitokuluihin, 2 kk iässä otettavaan vakuutukseen. Lähinnä kuluihin, mitkä oikeasti auttavat auttavat pikkusisarusta. Meillä ei ole odotusajan vauvavakuutusta, joten mahdollisia lääkärikuluja voi hyvinkin tulla. Loput varmaan laitamme pikkusisarukselle säästöön.

Nämä rahat ovat välillä oikea päänvaiva. Ne tuntuvat niin väärältä, mutta samalla siltä että ne tulee hakea. Käyn edelleen itseni kanssa taistelua, miten voin ottaa ne vastaan. Silti, periaatteen vuoksi, ne kuuluvat meidän perheelle. Isosiskon perintö vauvalle. Isosiskon apu pikkuiselle. Se on ainut hyvältä tuntuva ajatus.

Valviran päätöstä ei muuten vieläkään ole tullut koskien hoitovirhettä. Toivottavasti se tulee ennen vauvan syntymää. En halua nähdä tyttäreni nimeä enää missään noissa ahdistavissa papereissa. Haluan ajatella häntä vain kauniiden muistojen kautta.

Reilut 6 viikkoa

Enää reilut kuusi viikkoa ja pikkuisemme pitäisi olla täällä. Nyt tuo aika alkaa tuntua jo sopivan lyhyeltä, loppusuoralla ollaan. Silti olen vähän liiankin tietoinen siitä, että mitä vain ehtii vielä tapahtua ja sattua tuona lyhyenäkin aikana. Tyhmät realiteetit. Olen tainnut hukata ne vaaleanpunaiset silmälasit lopullisesti...

Eilen vietimme "kevyet" 12 tuntia reissun päällä. Tuo puolitoista tuntia autolla suuntaansa ei onneksi ole kovin paha vielä mahan kanssa, vaikka paluumatkalla lantiota juilikin jo ihan kiitettävästi. Reissun aiheena oli jälleen visiitti synnytyssairaalaan jonka lisäksi kävimme vähän shoppailemassa Ikeassa.

Sairaalaan oli sovittu ajat niin synnytyspelkopolin kätilölle kuin myös lääkärille. Kätilö oli ihanan sympaattinen ja ymmärtäväinen. Kävimme hyvin yksityiskohtaisesti läpi suunnitellun sektion, siihen valmistautumisen ja sen, mitä sektion jälkeen tapahtuu. Erityisesti mieltäni lämmitti ajatus siitä, että isä saa vauvan paitansa sisälle kenguruhoitoon kun minä olen toipumassa heräämössä. Tämän jälkeen isä ja vauva voivat tulla vierailemaan heräämössä, jolloin saan vauvan syliini ja voin koittaa ensimmäistä kertaa imetystä. Ajatus tästä on niin sydäntä lämmittävä että pakahdun. Kenguruhoito ja visiitti heräämössä onnistuvat kuitenkin vain jos kaikki menee hyvin, jos vauva voi hyvin. Toinen vaihtoehto on, että hän joutuu vauvateholle. Antibioottitippaan, sokeritippaan, lisähappea saamaan. Ehkä vielä jotain pahempaa. Vaihtoehtoja on lukuisia. Voi kunpa pikkusellamme olisi kaikki kunnossa ja saisimme hänet syliimme <3.

Kätilötapaamisen jälkeen pääsimme käymään vauvateholla. Jo aulatilassa sekä mies että minä puhkesimme itkuun. Tuo oli se paikka, missä näimme esikoisemme vielä elossa. Paikka, missä hänet hyvästelimme. Missä katsoimme hänen elvytystään. Missä saimme hänet sen ainoan kerran syliimme. Miten paljon tunteita ja muistoja tuohon paikkaan liittyikään. Pääsimme kurkistamaan huoneeseen missä esikoistamme oli hoidettu. Se näytti täysin samalta. Tyttömme paikalla, samassa pedissä oli joku toinen vauva. Sieluni silmin näin meidät tuossa huoneessa, itkemässä, suremassa, silittämässä tytärtämme. Vaikka tuosta päivästä on kohta jo puolitoista vuotta, se tuntuu kuin eiliseltä. Pääsimme myös tutustumaan toiseen huoneeseen, joka oli huomattavasti kodinomaisempi pinnasänkyineen ja nojatuoleineen. Hoitajat kertoivat, että jos vauva tarvitsee vain antibiootti- tai sokeritippaa, tai muuta kevyempää hoitoa, hänet tuodaan tähän huoneeseen. Voi miten toivonkin, että emme ainakaan samaan huoneeseen joudu tämän vauvan kanssa kuin esikoisen kanssa. Hoitajat olivat ihania ja saimme juteltua kaikista mieltämme vaivaavista asioista. Käynti oli todella onnistunut. Nyt koen, että kun nuo muistot ovat kertaalleen kohdattu, vauvateholle meno uudelleen olisi edes hitusen helpompaa.

Viimeiseksi tapasimme lääkärin. Vauvalla oli kaikki hyvin, hän oli kääntynyt perätilaan ja potki sekä viuhtoi käsillään villisti. Toivoin, että saisimme 3D kasvokuvan, mutta tämä veitikka oli päättänyt olla tällä kertaa näyttämättä kasvojaan. Sekä jalat että kädet olivat ristissä kasvojen edessä. Ehkä hän leikki kuurupiiloa. Juttelimme lääkärinkin kanssa pitkään. Sovimme että sektion suorittaa joko viittä vaille erikoislääkäri (eli siis erikoistuva lääkäri), tai erikoislääkäri. Ei kuitenkaan aloitteleva erikoistuva lääkäri saatikka opiskelija. Päätimme myös että opiskelijoita ei muutenkaan oteta leikkaukseen mukaan, pyrimme tällä rauhoittamaan tilanteen. Sektioaikaa ei voinut vielä varata, mutta lääkäri ehdotti meille yhtä päivää. Ja koska leikkauspäiviä on joka viikko vain kolme ja paljon yli 38 viikon emme halua raskautta päästää, lääkärin ehdottama leikkauspäivä taitaa olla myös se lopullinen syntymäpäivä. Vaihtoehtoja kun ei oikein löytynyt. Jännittävää. Sairaalaan kirjaudun jo edellisenä päivänä ja jos mahdollista, meille pyritään järjestämään perhehuone. Sain myös tarkat ohjeet, mitä tehdä jos vedet menevät kotona tai jos kipeät supistukset alkavat.

Kaiken kaikkiaan reissu oli hyvin mieltä rauhoittava ja onnistunut. Tuli sellainen olo, että tuossa sairaalassa on turvallista synnyttää ja vauvatehon hoito on ensiluokkaista. Oikeasti, enää noin kuusi ja puoli viikkoa! En voi uskoa, että viikot kuitenkin menivät näin nopeasti! Voi kunpa kaikki menisi hyvin ja saisimme vauvan terveenä syliimme. En malta odottaa, en vain malta.

Pesänrakennusvietistä ja omasta voinnista

En ole vieläkään saanut laitettua vauvalle mitään valmiiksi. Pinnasänky odottaa osissa sängyn alla, hoitopöydän osat vaatehuoneessa, muista vauvan tavaroista puhumattakaan. Anoppi ja appi toivat jo vaunut ja turvakaukalon meille (tytön kuoleman jälkeen he ottivat ko.tavarat säilytykseen), mutta nekin tungettiin vaatehuoneen perälle. Muutama vauvan vaate sentään lojuu näkösällä, mutta nekin ovat pääosin muiden ostamia lahjoja.

Koen pienoista ahdistusta tästä. Haluaisin jo laittaa jotain valmiiksi, mutta en pysty. En uskalla. Pitkään en voi sitä kuitenkaan lykätä. Olo alkaa olla jo hankala ison mahan kanssa, ja oletettavasti se ei ainakaan helpota synnytyksen lähestyessä. Nyt vielä jaksaisin touhuta. Olen ehkä hieman kateellinen niille jotka pystyvät laittamaan asioita valmiiksi jo hyvissä ajoin. Mistä minäkin saisin uskoa tulevaan? Rohkeutta. Voimaa. Pesänrakennusvietti on kyllä herännyt, mutta vain pääni sisällä. Kovasti olen suunnitellut, mitä tekisin, mutta aikaiseksi en vain saa. Onneksi rakkautta ei mitata tavaroiden määrällä.

Muuten olen voinut hieman tasapainoisemmin kuin pari viikkoa sitten kun sain tietää streptokokista. Mies oli siis oikeassa, vaati vain totuttautumista ajatukseen että streptokokki jyllää taas. Nyt olen hyväksynyt tiedon, joskin se lisäsi varovaisuuttani. Itku on myös todella herkässä. Lienee osittain hormoonien syytä, koska itku tulee joka päivä niin tv-ohjelmia katsellessa, kuin ihan vain ajatellessani vauvaamme. Eräs päivä kun ystävä kysyi kuulumisiani puhelimessa, puhkesin niin hirveään itkuun että en saanut sanaa suustani. Olen ollut ehkä vähän yksinäinen, joten kun joku pitkästä aikaa kysyi vointiani, padot purkautuivat. Osittain itkuherkkyys johtuu kuitenkin säännöllisesti mieleen tulvahtavista pelkoskenaarioista, jotka tuntuvat pääsevän valloilleen erityisesti lääkärin vastaanotolla. Yhtään lääkärikäyntiä en ole selvinnyt ilman hysteeristä itkukohtausta. Kuolemanpelko on vaan niin voimakas ja sairaala on oiva ympäristö sen lietsomiseen.

Kotona puuhastelu on ollut iso apu arjen sietämisessä ja odottelussa. Vaikka en vauvalle olekaan osannut mitään laittaa, olen tehnyt käsitöitä, leiponut, kokkaillut, siivonnut, laulellut ja jumpannut, oman jaksamisen mukaan. Suunnitelmissa on myös keittiön kaappien ja vaatekaappien järjestely heti kun tulisi yksikin päivä kun liitoskivut ei vaivaisi niin paljon. Kaiken kaikkiaan olen todella tyytyväinen että saan olla kotona. Työstressin putoaminen pois harteilta on auttanut todella paljon, nyt saan keskittyä olennaiseen.

Outolintu äitiysjoogassa

Olin innolla odottanut äitiysjoogan alkamista. Viime viikolla se sitten alkoi. Vierastan yleensä tilanteita, jossa on paljon vieraita ihmisiä. Jälleen ujous valtasi minut astellessani sisään joogasaliin. Se oli täynnä isomahaisia, tulevia äitejä. He juttelivat iloisesti keskenään, vitsailivat, nauroivat. Jo tässä tilanteessa ahdistuin hieman. En kokenut kuuluvani joukkoon.

Opettaja asteli sisään luokkaan. Aluksi hän kertoi kurssin sisällöstä. "Jutelkaa toisillenne, saatte toisistanne tärkeää vertaistukea." Enpä taida saada, mietin. Minun ajatukseni odotuksesta kun ovat niin erilaiset. Seuraavaksi opettaja kertoi, että tulemme harjoittelemaan hyviä synnytysasentoja, joita voi hyödyntää niin supistusvaiheessa kuin ponnistusvaiheessakin. Lisäksi perehdymme alatiesynnytyksestä toipumiseen. Sektiota sivuttiin vain sivulauseessa; "Jos JOUTUU sektioon, siihen on sitten ihan eri ohjeet". Siinä vaiheessa meinasin nostaa käden pystyyn ja kysyä, entä jos HALUAA sektion, entä jos jo tiedän meneväni sektioon? Voisiko kurssi olla laajemmin kaikille synnyttäjille suunnattu? Saisinko tietoa sektiosta toipumiseen? Ja eikö tämän pitänyt olla äitiysjoogakurssi, ei synnytysvalmennuskurssi? En kuitenkaan saanut suutani auki.

Lähes jokaisen liikkeen yhteydessä opettaja kuvasi, kuinka tämä rentoutusharjoitus auttaa supistuksiin ja kuinka tämä harjoitus edesauttaa avautumista. Yritin kovasti olla noteeraamatta noita kommentteja, mutta lopputulos oli kuitenkin paha mieli. Opettaja sattui selkeästi olemaan alatiesynnytyksen kannattaja. Jonka mielestä sektioon aina JOUDUTAAN. Tunsin itseni todelliseksi outolinnuksi. Olenko nyt huono synnyttäjä kun haluan sektioon? Kun en näillä näkymin ikinä saa kokea tuota ylistettyä alatiesynnytystä? Totta puhuen olin ihmeissäni opettajan puheista ja näkökulmasta joogan ohjaukseen. Salissa oli n. 30 tulevaa synnyttäjää. Ilman minuakin olisi todennäköistä että joku heistä synnyttää sektiolla. Eikö tällaisten harrastusten tulisi olla kaikille synnyttäjille tasapuolisesti suunnattuja?

Lopputulema oli se että en enää tällä viikolla mennyt tunnille. Tai alunperin ajattelin että annan opettajalle vielä yhden mahdollisuuden ja menen, mutta huomasin olevani niin ahdistunut tunnille menosta että päätin jäädä kotiin.

Olen vähän surullinen asiasta, äitiysjooga kun oli odotusaikani ainoa sosiaalisempi harrastus. Olisin niin kovasti halunnut sopeutua joukkoon. Olla edes hetken aikaa odottaja muiden joukossa.

Tätä päivää

Soitin eilen oman sairaalan lääkärille kysyäkseni antibioottihoidosta, joka minulle toisesta sairaalasta määrättiin. Kuulin hänen äänestään, että hän ei todellakaan ollut mielissään että kuuri oli määrätty. Totesi, että käytä se nyt sitten, eipä hän voi mennä asiaa kumoamaan. Että kyllähän se todennäköisesti strepton tappaa, hetkeksi.

Huoli on ehkä vähän helpottanut viikonlopusta, ainakin nyt voin vähän hengähtää kun antibioottikuuri on päällä. Yritän jälleen elää tätä päivää enkä huomista tai ensi viikkoa, niin on paras. Onneksi lääkärikontrollejakin on tiheään, ensi maanantaina jo omassa sairaalassa ja siitä puolentoista viikon päästä synnytyssairaalassa. Sitten on täynnä "jo" 32 rv. Vaikka vähänhän se vasta on. Aika tuntuu matelevan entistä hitaammin.

Alan pikkuhiljaa orientoitumaan kotona oloon. Viime viikolla olin vielä ihan pöllämystynyt, saatoin muutamankin tunnin vain istua ja tuijotella eteen. Tällä viikolla olen "osannut" jo olla kotona puuhastellen pieniä juttuja. Eilen ihan nauratti kun tajusin että olin koko päivän tehnyt käsitöitä ja kuunnellut radiota. Olenkohan mummoutumassa? Työn alla on nyt vauvan peiton lisäksi vauvan neulepipo.

Selkeästi olin muuten yliväsynyt töistä, raskausvaivoista ja kaikesta stressistä, joten senkin vuoksi kotona olo tekee hyvää. Sunnuntaina nukuin 12 tunnin yöunet ja päälle vielä tunnin päikkärit. Tänään heräsin puoli kaksitoista! En ole oikeasti nukkunut niin myöhään koko raskausaikana, koska nälkä on herättänyt viimeistään yhdeksältä.

Vauvallakin on rytmi jotenkin muuttunut ja liikkeet tuntuvat eri tavalla. Viime yönä vauva mekasti mahassa nukkumaan mennessä, samoin joka kerta kun heräsin vessaan. Yhden vessareissun jälkeen kesti melkein tunti ennen kuin vauva rauhoittui. Yökukkuja siis. Potkutkin ovat pääosin vaihtunut möyrintään. Aamuisin ja iltaisin tulee vain kunnon potkuja. Muistelen kuitenkin että isosiskon kanssa kävi samoin, joten yritän olla huolestumatta. Vaikka siis huolestun kuitenkin.

Aurinkoista viikkoa, vielä näköjään kesä jatkuu hetken aikaa!

Huoli

Keskiviikkona sairaalassa minusta otettiin bakteeriviljelykokeet. Eilen iltapäivällä sain soiton, b-streptokokki oli positiivinen. Eihän se yllättänyt, mutta on hirveää TIETÄÄ että bakteeri elelee minussa jälleen. Eilisilta ja tämä päivä on mennyt kuin sumussa. En voi kuvailla huolen määrää. Pahin mahdollinen on jälleen mahdollista. Olo on lamaantunut.

Lääkäri määräsi viikon antibioottikuurin. Mutta ei se helpota. Olen liian perehtynyt tuohon bakteeriin ja tiedän että yleensä se uusii. 9 viikkoa on tuskaisen pitkä aika. Siinä ajassa ehtii tapahtua mitä vain. Kunpa jo saisinkin vauvan pois mahastani, turvaan.