Kotona

On jo jonkin aikaa tehnyt mieli kirjoittaa kuulumisia, mutta en vain ole jaksanut ja malttanut. Aloitettakoot kuitenkin sillä tärkeimmällä, eli kaikki on tällä hetkellä hyvin. Olemme kotona. Kotona! Ja mikä tärkeintä, kolmestaan.

Poika syntyi suunnitellulla sektiolla 12.11. klo 8.25. Terve poika, jolla on isänsä kasvonpiirteet ja äitinsä tumma tukka sekä ruskeat silmät (tiedän, kaikilla vauvoilla pitäisi olla tumman siniset silmät, mutta voin melkein vannoa että pojalla ne ovat tummanruskeat).

Itse leikkaus meni hyvin, vaikka itse olin ehkä vähän shokissa. Maailman ihanin näky oli, kun mieheni vielä tuli ennen hänen ja pojan teholle lähtöä viereeni, ja poika oli hänellä kengurussa sylissä. Sylissä! Miten normaalia se varmaan niin monelle vanhemmalle onkaan, mutta meille se oli ainutkertaista. Ihmeellistä. Esikoinen ei koskaan elävänä päässyt syliimme.

Minut vietiin heräämöön ja poika sekä isä lähtivät teholle, kuten alun perin oli sovittukin. Ensimmäiset tunnit olivat kuitenkin raskaita, erityisesti miehelle. Pojan hengitys olikin hieman limaista, jonka vuoksi hänelle laitettiin eräänlainen hengitystä avustava laite nenälle (en muista nimeä). Laite oli kuitenkin täsmälleen sama kuin esikoisella oli. Voitte kuvitella tuon järkytyksen. Mies kertoi että hetken hänestä oli tuntunut, että taasko tämä kaikki alkaa, juuri samalla tavalla, yhtä huonosti. Pojalle alettiin tiputtaa antibiootteja varalta ja hänelle tehtiin veriviljelyt, erityisesti b-streptokokin kartoittamiseksi. Tulehdusarvoja päätettiin seurata säännöllisesti. Hoitajat meinasivat laittaa kuvan pojasta minulle, jossa hänellä oli kaikki nuo laitteet päällä. Luojan kiitos mies oli sanonut että ei ehkä ole hyvä ajatus, ne tuovat liian rajusti vanhat muistot mieleen. Ja kyllä täytyy myöntää, että myöhemmin kuvan nähtyäni totesin miehen olleen oikeassa.

Veriviljelyt näyttivät onneksi negatiivista ja tulehdusarvot olivat normaalit. Hengitystä avustavasta laitteesta päästiin eroon jo kahdessa tunnissa, silloin kun saavuin heräämöstä teholle. Sain pojan heti rinnalle ja se oli ihmeellistä. Imuotekin löytyi heti. Jossain vaiheessa saimme kuitenkin tietää että minun veriryhmän (rh-) vuoksi pojalla oli abo-immunisaatio josta aiheutui bilirubiiniarvojen nousu. Poika joutui sinivalohoitoon. Bilirubiini ei laskenut helpolla, ja vasta viidentenä sairaalapäivänä hän pääsi teholta vierihoitoon, jossa valohoitoa edelleen jatkettiin. Olimme kuitenkin jo teholla paljon pojan luona, lähes kaiken ajan. Kävin häntä yölläkin syöttämässä, ja perushoidot kuten vaipanvaihdot ja pesut saimme hoitaa itse aina kun olimme paikalla. Kotiin pääsimme vasta yhdeksäntenä päivänä syntymästä.

Sairaala-aika oli miehelle ja minulle yhtä vuoristorataa. Välillä oli hyvä olla, olimme toiveikkaita ja onnellisia. Välillä pelotti niin paljon että paniikin hetkinä huomasin miettiväni tulevia hautajaisia. Muistot alkoivat kummitella ja esikoisen kanssa koettu meni sekaisin nykyhetken kanssa. Itkin harva se hetki. Vasta kun saimme pojan omaan huoneeseemme vierihoitoon, olo helpottui. Pääasiassa sairaalahenkilökunta oli ihanaa. He huomioivat meidät todella hienosti ja ottivat huomioon menneisyytemme. Selkeästi kaikki olivat tietoisia että olimme menettäneet tyttäremme. Erityisesti tehon hoitajat olivat mitä mahtavimmat. Lämmin kiitos heille ja kaikille muillekin meitä hoitaneille.

Poika on ihmeellinen. Rakkauden määrää ei voi sanoin kuvata. Tottakai tunnen yhtä suurta äidinrakkautta esikoistakin kohtaan, mutta tämä rakkaus on jollain tapaa erilaista. Saanhan nyt hoitaa häntä, tutustua häneen ja osoittaa rakkauttani jatkuvasti. Poika on todella kiltti. Syö paljon ja ahnaasti, nukkuu hyvin, antaa öisin äidin sekä isänkin nukkua ja seurustelee jo mukavia pätkiä hyvinkin virkeänä. Potkii ja huitoo käsiään unissaan. Ynisee maailman hellyyttävimmällä tavalla. Huutaa tarvittaessa. Ihana, hellyyttävä tapaus. Temperamenttinen ja voimakastahtoinen. Hassu. Saa äidin nauramaan ääneen harva se hetki. Rakastettava. Syötävän suloinen.

Tottakai pelkään kaikkea ja koko ajan. Olen huolestunut jos hän nukkuu paljon. Olen huolissani jos hän valvoo virkeänä pitkään. Säikähdän ja mittaan heti kuumeen jos hän tuntuu lämpimältä. Tarkistan jatkuvasti, hengittääkö hän. Eniten maailmassa pelkään menettäväni hänet. Mutta kaikki tämä on varmasti normaalia. Nyt saan olla äiti, pojan hyvinvointi on minun ja mieheni vastuulla. Eikä tämä huoli lopu varmasti koskaan.

Tuntuu hyvältä, että heti kotiin päästyämme hän vain loksahti osaksi perhettämme. Arki tuntuu juuri oikeanlaiselta, täydelliseltä. Ihan kuin hän olisi aina asunut täällä. Hän kuuluu tänne, meidän luoksemme.

Viimeiset mietteet ennen h-hetkeä

Tässä taitaa tulla viimeinen päivitys ennen synnytystä. Vielä siis ollaan kotona, mutta reilun viikon sisään taidamme olla jo vähän viisaampia tulevaisuuden suhteen.

Tämä viikko on mennyt nopeasti. Outoa. Luulin, että mitä lähemmäksi synnytys tulee, sitä hitaammin aika matelee. Joka päivälle on kuitenkin ollut puuhaa ja illatkin olemme pitäneet itsemme suht kiireisinä. Alkuviikosta ajatukset hyrräsivät päässä enkä saanut oikein nukuttua. Ei oikeastaan mikään erityinen tietty asia mietityttänyt, kunhan vaan kaikki tuleva, mennyt ja nykyinen mylläsivät päässä yhtenä mustana möykkynä. Keskiviikkona aloitin päiväkirjan kirjoittamisen, ja kappas! Hyvästi unettomuus! Viime yönä taisin nukkua kaikki univelat pois makoisilla 10 tunnin unilla. Aaah! Eli vanha kikka toimi. Puran silkkaa ajatuksenjuoksua päiväkirjaan sen enempää miettimättä juuri ennen nukkumaanmenoa, ja näin ajatukset eivät häiritse yöllä.

Pelko on väistynyt jonnekin taka-alalle. En tiedä olenko sysännyt sen pois mielestä jonnekin kauas pimentoon vai eikö minua enää vain pelota niin paljon. Joka tapauksessa, nyt enemmänkin vain jännittää. Ja kihelmöi. Joka tapauksessa kohta tapaamme pienen poikamme. Pikku-Örpin. Se on nyt tärkeintä. Sitä, mitä tapahtuu sen jälkeen, mietin vasta sitten. En halua surra tai murehtia etukäteen sellaista mitä ei ole tapahtunut. Kunpa pystyisin ajattelemaan näin loppuun saakka. Helpommin sanottu kuin tehty. Mutta nyt ainakin mennään näillä fiiliksillä.

Tiistaina kävimme vielä viimeisessä kontrollissa lääkärillä. Mahassa möllötteli kolmen kilon Örppi joka teki aktiivisesti hengitysharjoituksia. Kaikki oli hyvin. Lääkäri sanoi, että saamme tulla herkästi käynnille vielä jos liikkeitä ei tule niin paljoa tai jokin muu asia huolettaa. Ja että voimme tehdä liikelaskentaa tarvittaessa. Onneksi tämän pojun kanssa liikelaskennalle ei ole tarvetta. Silloin kun on leikkien aika, vaaditut kymmenen liikettä mitkä pitäisi tulla tunnin aikana, tulevat täyteen 5-10 minuutissa. Muutenkin poju on ollut todella touhukas. Hyvä niin.

Fyysisesti olo alkaa olla jo sitä luokkaa, että pääsisikö jo synnyttämään?!? Turvottaa varsinkin käsiä niin paljon että aamuisin kämmeniä ei saa nyrkkiin. Iltaisin kun yritän saada sukkia pois jalasta, ärräpäät lentelevät. Kun ei taivu niin ei taivu. Aamulla herään yleensä lantiokipuun tai supistuksiin. Happi ei kulje ja hengästyn jo leivän syömisestä. Kauhistus jos ajattelisi että tässä kropassa olisi yhtään isompi vauva. Ei tähän 157 sentin lyhyeen runkoon Örppiä isompaa mahtuisi. Liitoskivut ovat jo vanhaa kauraa, niihin olen tottunut. No, millään näillä vaivoilla ei ole mitään väliä loppupeleissä. Kunhan vauvalla on hyvä olla ja hän pääsee turvallisesti maailmaan, minäkin kyllä kestän. Yritän kovasti uskoa siihen, että kaikki tämä vielä palkitaan.

Mitä blogille tapahtuu synnytyksen jälkeen, sitä en osaa sanoa. Toivon, että en tarvitse ainakaan paikkaa, mihin purkaa uutta surua. Enkä tiedä, miten osaisin kirjoittaa vauva-arjesta. Toisaalta kirjoittaminen on iskostunut niin tiiviiksi osaksi elämääni, että en tiedä osaanko lopettaa. Sen näkee sitten myöhemmin, mitä blogille tapahtuu. Toki jossain vaiheessa tulen ainakin kertomaan, miten meillä meni.

Kiitos kaikille lukijoille matkasta tähän saakka. Ainakin blogin tilastojen mukaan teitä on ollut paljon. Ja erityiskiitos teille, jotka olette jaksaneet kommentoida kirjoituksiani sekä jakaa ajatuksianne ja kokemuksianne. Olen saanut teiltä valtavasti tukea ja kannustusta. Tämä blogi on ollut suurtakin suurempi voimavara tällä surun ja onnen sekaisella matkallamme. Mitään en toivo enempää, kuin että saisin pian tulla kertomaan tänne onnellisia uutisia.

Loppusuoran tunnekuohuja

Päivät vähentyvät. Enää ei ole pitkä aika, niin näemme pienen poikamme. Miten odotankaan sitä! Malttamattomana, kärsimättömänä. Pelokkaana.

Viimeinen viikko on ollut todella raskas. Arvasinhan minä, että ei tämä loppuaika helppoa tule olemaan, mutta yllätyin silti sen raskaudesta. Mikä siihen on vaikuttanut? Kaikista eniten käynti synnytyssairaalassa keskiviikkona. En jaksa tuota käyntiä purkaa sen tarkemmin, mutta pähkinänkuoressa; teimme suunnitelman sektiolle, eli päivä lyötiin lukkoon, jonka lisäksi päätimme vauvan seurannasta lastenlääkärin kanssa. Periaatteessa kaikki vaikuttaa todella hyvin suunnitellulta, turvalliselta. Siltä että kaikki otetaan varman päälle. Hyvä niin. Vauva menee aluksi teholle isän kanssa. Varmuuden vuoksi. Tulehdusarvoja seurataan koko sairaalassaoloaika. Myös varmuuden vuoksi. Vaikka itse päätimme tuosta teholle menosta, se ehkä kuitenkin tuntui raskaimmalta asialta minulle. Ehkä pelkään että oma pää ei kestä, kun tilanne on tavallaan niin samankaltainen kuin tytön kanssa; joudun yksin heräämöön, saan sinne kuvan vauvasta, ja olen epätietoinen siitä, miten vauva voi. Sitä kun ei osaa vielä arvata, miten oma mieli toimii. Pystynkö ajattelemaan järjellä vai vievätkö tunteet voiton.

Lastenlääkäri vaikutti olevan todella pätevä, luottamusta herättävä. Silti muutama sanottu asia jäi kummittelemaan päähäni. Mielestäni hän kyseenalaisti sektiopäätöksemme. Olisi kuulemma niin tärkeää että vauva saisi olla äitinsä luona alusta saakka. Nythän olen heräämössä aluksi. Ahdisti tuollainen kyseenalaistaminen. Mielestäni on tärkeintä, että vauva ei ole yksin (=isä on hänen kanssaan) ja että mitään riskejä streptokokin kanssa ei oteta. Minulle tärkeintä on, että hän selviää hengissä. Nyt olen kuitenkin alkanut potea syyllisyyttä sektiosta. Nuo sanat jäi niin vahvasti pyörimään päähäni. Mielestäni oli aika epäasiallista alkaa viime tipassa kyseenalaistamaan synnytystapamme. 

Itkin tuon keskustelun aikana paljon. Mielestäni lastenlääkäri ei osannut täysin käsitellä tuota olotilaani. Hän mainitsi, että olisi hyvä surra menetys ennen kuin tekee uutta vauvaa. No, ei hän ihan noilla sanoilla ja noin suoraan sitä sanonut, mutta siihen suuntaan kuitenkin. Miten tuo kommentti suututtaa edelleenkin! Selkeästi hän ei ole kokenut tällaista menetystä. Koska jos olisi, hän tietäisi, että suru ei lopu KOSKAAN. Olen huomannut, että onni ja suru kulkevat nykyään elämässäni käsi kädessä. Suren esikoista, ja samalla olen onnellinen pojasta. Nämä tunteet eivät syö toisiaan. Suru ei poistu, mutta ei onnikaan himmene. Rakastan yhtä paljon molempia lapsiani. Olen aika vakuuttunut, että vaikka olisimme odottaneet vaikka parikin vuotta ennen kuin yritämme uutta vauvaa, synnytys olisi silloinkin pelottanut yhtä paljon kuin nyt.

Loppuviikko oli todella raskas. Mieskin oli jo huolissaan, miten jaksan. Miten kestän tämän loppuajan. Olotilaani sekoittuivat suunnaton pelko vauvan selviämisestä, syyllisyys pahasta olosta (että paha mieli vaikuttaa vauvaan) ja yleinen ahdistus. Ja lääkärin sanat, jotka kummittelivat mielessäni. Kun ahdistus erityisesti iltaisin iski, putosin jonnekin todella syvälle. Paniikkia, hysteriaa suorastaan. Sitä se oli. Eikä siihen auta kuin itku. Ja miehen läsnäolo.

Onnekseni perjantaille oli sovittu aika psykologille. Kerroin näistä asioista ja sain todella hyvin apua mietteisiini. Ensinnäkin, keskustelun ansiosta ymmärsin että syyllisyyttä on turha potea. Saan olla surullinen, saan ikävöidä tyttöä, saan pelätä tulevan puolesta. Olisi kumma jos en pelkäisi. Lisäksi loppuraskauden hormonit varmasti vaikuttavat tunnekuohuihin. Psykologi selitti hyvin, että monesti loppuraskaudessa naisilla on todella vahva "tarrapinta"; muiden sanomiset loukkaavat herkemmin, jäävät soimaan päähän ja tuntuvat pahalta. Siltä se todella tuntuukin. Kaikki sanomiset jäävät iholle. Lisäksi olen todella auki. Haavoittuva. Se varmasti vaikuttaa näihin pelon hetkiin. Onneksi sain vielä ylimääräisen ajan psykologille ensi viikolle. Puhuminen auttaa, ja nuo uudet näkökulmat asioihin mitä häneltä saan. Toinen minkä päätin aloittaa, on päiväkirja. Se toimi silloinkin, kun esikoinen kuoli. Ehkä se toimisi nytkin. Sinne voin kirjoittaa kaikesta, sellaisestakin, mitä en tänne blogiin halua purkaa.

Olimme jo miehen kanssa vähän miettineetkin, että pitäisikö keksimällä keksiä puuhaa ensi viikon illoille. Jotta aika menisi nopeampaa. Psykologi ehdotti samaa. Eilen jo todistimme että puuhailu auttaa, eilinen oli nimittäin hyvä päivä. Siivoilimme, järjestelimme keittiön kaappeja, kävimme haudalla. Nautin todella paljon yhdessä touhuamisesta. Nyt sitten yritän miettiä joka päivälle jotain tekemistä, jotta aikaa miettimiselle ei jäisi turhan paljoa. Vauvan peitto on ihan loppusuoralla, sen teen ainakin. Lisäksi voisin tehdä uuden seinäkalenterin ensi vuodelle Ifolorin nettisivuilla. Mitähän muuta...

Ei ole pitkään. Kyllä tämä tästä.

Jotain pientä

Kävin eilen ystävän kanssa kaupungilla. Erityisesti halusimme käydä pienessä leluja, lahjatavaroita ja sisustusesineitä myyvässä putiikissa. Lelut tuossa putiikissa ovat ihania, vanhanaikaisia leluja. Puisia autoja, metallisia soittorasioita, käsintehtyjä pehmoleluja pienyrittäjiltä. Putiikin tavaranpaljous suorastaan hullaannuttaa.

Ylitin pelkoni, uskalsin. Ostin pitkästä aikaa jotain pientä vauvalle.  Oman pehmolelun, joka sulatti sydämeni. Ensin luulin sitä sammakoksi, sitten dinosaurukseksi. Mies epäili sen olevan krokotiili. Ei sen väliä, otus oli niin hellyyttävä. Se oli tehty meidän vauvalle.

Löysin myös jotain muuta. Jotain mitä olen pitkään etsinyt. Willow treen suojelusenkeli koriste-esineen. Olen haaveillut, että jos saamme tälle vauvalle järjestää ristiäiset, haluaisin myös isosiskon näkyvän jollain tapaa juhlassa. Toki isosisko on varmasti kaikkien vieraiden ajatuksissa, mutta itse haluaisin että juhlassa olisi näkyvillä jotain konkreettista hänestä. Löysin jo aikaa sitten netistä tuon koriste-esineen, ja olin suunnitellut tilaavani sen jossain vaiheessa. Nyt tuo esine tuli kuitenkin vastaan eilen tuossa putiikissa. En voinut jättää sitä hyllyyn. Se kuvaa minusta ihanasti isosiskoa ja pikkuveljeä. Suojelusenkeli-sisko taluttamassa pikkuveljeä. Pitämässä huolta. Ohjaamassa, suojelemassa. Haluaisin tuon patsaan esille myös ristiäisiin. Sen verran taikauskoinen olen, että en uskalla ottaa sitä pois paketista ennen kuin pikkuveli tulee kotiin. Odottakoot laatikossa siihen saakka.

Näin muuten viime yönä unta, että saimme pikku-Örpin kotiin. Unessa olin aluksi sairaalassa, jonka jälkeen saavuimme kaikki kotiin. Askartelin ristiäisiin kutsukortteja kullanhohtoisesta kartongista. Kaikki oli hyvin. Vauva oli ihana. Olin onnellinen. Olisiko se enneuni? Voi kunpa se olisi.

Jännittää. Hermostuttaa. Ajatus harhailee, on vaikea keskittyä mihinkään. Ihan kuin olisin ulkoistanut itseni elämästäni. Katselisin elämääni ulkopuolisen silmin. En osaa olla läsnä tässä ja nyt. Vielä noin pari viikkoa. Sitten saan tietää, miten meidän odotuksemme päättyy. Miten elämämme jatkuu tästä eteenpäin.

Lapsuusmuistoista

Terveisiä koomasta. Lamaannus siis jatkuu. Nyt bonuksena myös yöt ovat olleet huonoja, vaikka aikaisemmin uni tuli aina kun painoi pään tyynyyn.

Tuntuu että kirjoitettavaa olisi ihan hirveästi, mutta en saa ajatuksia jäsenneltyä kirjoitettavaan muotoon. Päällimmäisenä mielessä on tottakai synnytys. Synnytys, synnytyksen jälkeinen aika sairaalassa ja kaikista eniten kotiin tulo. Kaksin vai kolmestaan? Onnesta soikeana vai surun runtelemana? Toivoa täynnä vai toivon menettäneenä? Kukaan ei voi sitä ennalta kertoa.

Aina kun uskallan, tykkään mietiskellä äitiyttä ja meidän pientä perhettämme. Millaisia kokemuksia ja elämyksiä haluaisin lapselle tarjota? Mitkä lapsuudenmuistot itsestäni ovat niin ihania, että vieläkin muistelen niitä lämmöllä?

Itselläni ihania lapsuudenmuistoja on paljon. Joka aamuiset soitto- ja lauluhetket isäni kanssa pianon äärellä, takkatuli takkahuoneen takassa aina viikonloppuisin, äidin leipoma tuore pulla ja yhteiset leivontahetket. Ulkomaanreissut perheen kanssa ja isän savustama siika kesäisin. Pitkät jutteluhetket äidin kanssa vanhempien sängyssä. Ihania muistoja on paljon, tässä niistä vain muutama. Erityisesti koko lapsuudesta on jäänyt mieleen turvallisuus ja rakkaus. Meidän perheessä halaillaan paljon, edelleen. Läheisyyttä sai aina.

Omaan perheeseeni olen saanut siirrettyä tuon läheisyyden ja halailun kiitettävästi. Ilahduttavasti myös mies on omaksunut sen osaksi normaalia arkeaan. Olenkin sanonut, että aion hukuttaa tämän vauvan pusuihin ja halauksiin. Niitä häneltä ei jää puuttumaan. Toivon että lapsemme saa läheisyyttä myös muilta elämässään olevilta aikuisilta, kummeilta, ystäviltä ja sukulaisilta. Haluan luoda perusturvaa lapselle, en halua että hän koskaan joutuu kyseenalaistamaan sitä, rakastetaanko häntä. Yhtä paljon kuin rakkautta, pitää toki olla myös rajoja.

Millaisia muita lapsuudenmuistoja haluaisin tarjota lapselleni? En tietenkään aio suunnitella niitä etukäteen, mutta haaveillahan saa. Musiikki on tärkeä osa minua. Ehkä lapselle ja minulle tulee tavaksi pitää yhteisiä musiikkihetkiä, niinkuin minulla oli tapana isäni kanssa. Toivoisin antavani hänelle monipuolisesti musiikki- ja kulttuurielämyksiä niin että hän saa kuitenkin itse päättää mistä pitää. Kulttuurin ohella toivoisin hänen saavan lapsuusmuistoja luonnosta. Haluaisin olla äiti, jonka kanssa voi käydä seikkailuretkillä lähimetsissä ja päästää mielikuvitus valloilleen. Mieheni suvun kautta hän saa varmasti kokemuksia vaikkapa kalastuksesta, josta myös itse olen lähivuosina oppinut pitämään. Naiivi kuvitelmani on lisäksi olla pullantuoksuinen äiti. Tai sämpyläntuoksuinen. Miten ihastuttava ajatus onkaan, että kotona tuoksuisi aina perjantaisin tuore leipomus. Lisäksi joulu on ollut minulle aina tärkeä juhlapyhä. Lapsuudenkodissani oli ihanat jouluperinteet, joista olen pitänyt tiukasti kiinni aina viime vuosiin saakka. Nyt haluaisin alkaa luomaan meille omia jouluperinteitä. Tänä jouluna vauva olisi vasta reilun kuukauden ikäinen. Silti ajatuksena on aloittaa jouluperinteiden luominen jo tänä vuonna. Itsetehty (eli mummin tekemä) joulukalenteri, josta löytyy pikku lahjoja joka aamu (okei, ehkä tämän aika on vasta ensi vuonna), yhdessä tehdyt jouluruoat, pitkä jouluaamu perheen kesken pedissä, vierailu isosiskon haudalla. Tulevaisuudessa ehkä pulkkamäessä käynti tai ulkoilu kauniina, lumisena joulupäivänä. Kyläilyt mummoloissa, kummeilla ja ystävillä. Joulukorttien ja -koristeiden askartelu yhdessä koko perheen voimin.

Kuten sanoin, haaveilla saa. Toivon, että haaveet muuttuvat todellisuudeksi juuri tämän vauvan kanssa. Uskon, että vauva olisi onnellinen kanssamme.

Koska viime postauksessa luetellut kivat jutut saivat mielen paremmaksi, taidan ottaa tavaksi tuon listan tekemisen. Tämän hetken hyvän mielen asioita;

- usean tunnin treffit eilen kahden vertaisystävän kanssa
- pieni kahvihetki juuri äskettäin ystävän kanssa
- Ilkka Remeksen uusin kirja, jonka mies toi yllätyslahjaksi alkuviikosta (tavoitteena siis oli saada minut lepäämään ja ottamaan iisisti)
- pitkä puhelu parhaan ystävän kanssa eilen
- mahassa villisti möyrivä vauva
- miehen kainalo, johon pääsen taas illalla
- aikaisin hämärtyvät illat, joiden ansiosta voi jälleen polttaa kynttilöitä
- veljen perheen näkeminen ylihuomenna
- vauvan sängyn päälle ripustettava Aarikan puinen mobile, joka on minun vauva-ajoiltani ja jonka äiti löysi pitkän etsinnän jälkeen lapsuudenkodistani

Leppoisaa syysviikkoa!

Voihan jännitys

Jännitys ja pieni pelko ovat palanneet takaisin arkeen. Aikaa sektioon on jäljellä niin vähän. Jännitys varmasti on ihan normaalia, tuleehan elämämme joka tapauksessa muuttumaan kuukauden sisällä radikaalisti. Pelon tunteesta haluaisin päästä eroon,  mutta se taitaa meidän tapauksessa tulla jännityksen luonnollisena kylkiäisenä.

Olen havahtunut siihen, että kaikenlainen tekeminen ja puuhailu kotona tuntuu hankalalta. Joudun oikeasti näkemään vaivaa ja ponnistelemaan että jaksan nousta sohvalta ja tehdä pakollisia valmisteluita vauvan tuloon liittyen. Päällisin puolin oloni on ollut hyvä, mutta nyt olen tajunnut että tuo äärimmäinen ponnistelu johtuu nimenomaan jännityksestä ja pelosta jonka olen väkipakolla sysännyt syvälle piiloon mielen sopukoihin. Jollain tavoin, tahtomattani, nuo tunteet ovat kuitenkin jälleen päässeet luikertelemaan hyvän olon seuralaiseksi koko ajan vahvistuen. Tällä hetkellä joudun oikeasti näkemään paljon vaivaa etten lamaannu. Voisin istua sohvalla tuntikausia ja tuijotella ulos, tekemättä mitään. En kuitenkaan halua päästää itseäni niin "huonoon jamaan", joten pakotan itseni tekemään päivittäin edes jotain. Tietoakaan ei kuitenkaan ole siitä pesänrakennusvietistä ja loputtomasta energiasta, joka minut valtasi esikoisen kanssa viimeisen odotuskuukauden aikana.

Jännityksen ja pelon sivuoireena on tullut mielihalu eristäytymiseen näiden viimeisten viikkojen ajaksi. Jollain tasolla mieleni tekisi lukittautua kotiin ja kaivautua ulos pesäkolosta vasta vauva sylissäni. Tuntuu siltä, että kotona saisin elää nämä viimeiset odotusviikot pienessä kuplassani, jota kukaan ei voi rikkoa. Välttyisin ylimääräisiltä stressitekijöiltä ja mm. "sitten KUN vauva tulee..." alkuisilta lauseilta, jotka edelleen saavat minut huutamaan pääni sisällä sanaa JOS!! Sitten JOS! Uskokaa pois, minä haluaisin ajatella KUN mutta näköjään ajatuksillani on täysin oma elämänsä, niitä ei voi hallita.

Oikeasti en tiedä onko eristäytyminen kuitenkaan niin järkevää, joten tervetuloa edelleen kylään ystävät ja sukulaiset :). Kyllä minä sitten älähdän jos en jaksakaan ottaa ketään vastaan.

Muutaman muun blogin esimerkkiä seuraten listaan tähän vielä tämän hetken positiiviset asiat, muistuttaakseni itseäni siitä että jännityksen ja pelon rinnalla elämässä on myös paljon kaikkea kivaa.

- maailman ihanin mies, jolla on loputon ymmärrys KAIKKIA pääni sisällä liikkuvia ajatuksia kohtaan
- lapseni; mönkivä vauva mahassa, joka saa hymyn nousemaan kasvoilleni harva se minuutti, sekä mönkivän vauvan kaunis enkelisisko, jota kaipaan joka hetki
- perhe ja ystävät, erityisesti veljen perheen tulo meille kylään noin viikon päästä
- kirpeän raikas syysilma, jota kohta ennusteiden mukaan seuraa ensilumi
- Once -leffan sountrack, jonka ostin eilen ja joka sisältää hemmetin hienoa musiikkia
- uni, joka maistuu vähän liiankin hyvin jännityksestä ja pelosta huolimatta
- ystävä, joka äsken soitti ja saimme pitkästä aikaa jutella piiiitkään

PALJON HYVÄÄ SIIS! (Heti tuli hyvä mieli kun luki tuon listan läpi.)



PS. Otan edelleen mielelläni kommentteja vastaan. Kiitollisena. Ilahtuneena.