Energiapula

Tällä hetkellä tuntuu, että kaikki energia menee töihin ja ylipäätään siihen että jaksaa olla. Väsymys on aivan hirveä ja säännöllisesti tuleekin kysyttyä itseltään, että haukkasinkohan liian ison palan? Aloitin työt tammikuussa siis täysipäiväisesti. Into työhön on taas tullut takaisin, mutta jaksaminen ei ole sen parempi kuin syksyllä. Monta kertaa yliväsyneenä mietin, että missä vaiheessa tulee raja vastaan? En ole ihminen joka hakee sairaslomaa huvin vuoksi. Minulla pitää oikeasti olla pää joko fyysisesti tai henkisesti kainalossa, että suostun menemään lääkärille. Vielä en ole siinä pisteessä. Mutta kun en haluaisi kaikkea energiaani pistää työhönkään. Jos jotain olen oppinut, se on se, että työ on vain työtä. Se itse elämä on työn ulkopuolella.

Tuon jaksamisen vuoksi ihmissuhteet on välillä aika retuperällä. En vain jaksa tarttua puhelimeen tai nähdä juuri ketään. Pelottaa, että kohta minulla ei ole enää ystäviä, kun en vain jaksa hoitaa sosiaalisia suhteita. Toivottavasti heillä riittäisi vielä ymmärrystä. Mutta miten paljon yksi ihminen voi ymmärrystä saada? Ei minunkaan kohdallani kärsivällisyyden kuminauha veny varmaankaan loputtomiin. Jos tätä luette, niin sen vain haluan sanoa, että toivottavasti tiedätte olevanne rakkaita vaikka minusta ei välillä kuulukaan. Olette kaikki ajatuksissani lähes päivittäin.

Aika tuntuu menevän eteenpäin ihan hirvittävän nopeasti. Nyt on jo tammikuun loppu ja viikonloppusuunnitelmia on lyöty lukkoon jo maaliskuulle saakka. Ja suunnitelmat tietävät aina sitä että aika suhahtaa ohi silmien edessä. Mutta sehän on vain hyvä, kaikella tavalla.

Kateuden kohde

Huh huh. Viime viikko oli todella raskas. En ole keksinyt syytä siihen, mutta ei kait tälle ololle tarvitse aina syytä ollakaan. Joka tapauksessa itkua on riittänyt. Erityisesti iltaisin, mutta viime viikolla poikkeuksellisesti myös keskellä päivää. On vaan niin tajuton ikävä! Niin tajuton, että tuntuu että halkean.

Mielestäni suruni on muuttanut luonnettaan. Pohdimme tätä psykologin kanssa ja hän kysyi, että mitkä kaksi tunnetta minulla nykyään nousevat vahvimmin esiin. Ei tarvinnut kauaa miettiä vastausta. Ikävä ja kateus. Ikävä, joka on hyvinkin luonnollinen osa surua ja kateus joka on vähän liiankin kuluttava ja ahdistava tunne. Mietimme pitkään kateuteni kohdetta. Ei, se ei ole kukaan ihminen, ei raskausmaha, ei edes vauva. Hetken aikaa luulin että se on toisten onni, mutta ei se ollut sekään. Sitten tajusin sen. Se on tietämättömyys. Aika suuri oivallus, sanoisin. Helpottava oivallus.

Pitänee hieman selittää, mitä tuolla tietämättömyydellä tarkoitan. Jokainen raskaana oleva varmasti pelkää jonkin verran. Jotkut pelkäävät enemmän, jotkut vähemmän. Kun muistelen omaa raskauttani, pelkäsin mielestäni aika paljon, vaikka en edes tiennyt kunnolla kaikista mahdollisista riskeistä. Nyt kuitenkin, esikoisen kuoleman jälkeen, kun mietin odotuksen aikaisia pelkojani, voin sanoa että en kuitenkaan osannut kunnolla pelätä (eikä olisi tarvinnutkaan). Vasta esikoisen kuoleman jälkeen, oman kokemuksen kautta, opin (valitettavasti) pelkäämään oikeasti. Nyt pelko onkin juurtunut syvälle eikä siihen tepsi järkipuhe. Pelko on myös yksinkertaistunut. Syksyllähän pelkäsin kaikkea mahdollista. Nyt lähinnä jännitän muita riskejä kuten kätkytkuolemaa ja kohtukuolemaa. Tosissani pelkään kuitenkin vain sitä, mistä minulla itselläni on jo kokemusta. B-streptokokkia. Pelon taso on aika erilainen.

Olen siis kateellinen niille, jotka saavat käydä läpi odotuksen ja vauva-ajan ilman näitä syvään juurtuneita, oman kokemuksen kautta tulleita pelon tunteita. Olen kateellinen onnesta, jota leimaa tietämättömyys. En missään nimessä sano, etteivätkö nämä ihmiset olisi onneaan ansainneet tai että tuo tietämätön onni olisi jotenkin huonompaa. Itse asiassa se on aika tervettäkin olla pelkäämättä pahinta. Mutta voi että minäkin haluaisin laittaa vielä päähäni nuo vaaleanpunaiset silmälasit, joiden läpi katselin elämää ensimmäisen raskauden aikana. Haluaisin vielä kokea tuon onnen, jossa on tietämätön siitä, että oikeasti jotain pahaa voi sattua juuri minulle. Haluaisin katsoa tulevaisuuteen ilman, että pelon ääneni muistuttaa minua elämän hauraudesta. Haluaisin olla tietämätön siitä, että pienimmälläkin todennäköisyydellä varustettu pahuus voi tapahtua juuri minulle. On todella vaikeaa hyväksyä se, että jos vielä saan kokea raskauden tai synnytyksen onnen, se ei tule olemaan samanlaista kuin ensimmäisellä kerralla.

Ensimmäinen vauva

Tapasin eilen vauvan ensimmäistä kertaa tyttäreni kuoleman jälkeen. Hän oli vertaisystäväpariskunnan noin kuukauden ikäinen tyttövauva. Matkalla heidän luokseen minua jännitti tuhottoman paljon. Miten reagoin? Miltä tapaaminen tuntuu? Pystynkö hallitsemaan itseni? Sinänsä kuitenkin oli turvallista mennä tapaamaan vauvaa, kun vanhemmat olivat myös kokeneet esikoisensa kuoleman. Hekin olivat joskus olleet samassa tilanteessa.

Kun viimein näin tuon pienen tytön, minusta tuli sulaa vahaa hänen edessään. Miten pieni hän olikaan ja miten suloinen. Taisin olla aika hämmentyneen oloinen ja näköinen. Puhekykykin hävisi välillä. Ajoittain tuntui, että vain tuijotin häntä eikä ajatustakaan liikkunut päässäni. Aluksi hieman itketti, ihan sen vuoksi että olen jo viikon ajan potenut suunnatonta ikävää esikoistamme kohtaan. Pikkuhiljaa olo helpotti ja tunnelmakin rentoutui. Vierailumme loppuvaiheessa otin hänet syliin. Viime kerralla kun pidin vauvaa sylissäni, käsivarsillani lepäsi kuollut tyttäreni. Pelkäsin, että ystäviemme vauva toisi tuon hetken tunteet takaisin mieleeni. Pelkäsin, että hän jollain tavalla veisi minut takaisin tuohon toukokuisen illan tuskaiseen hetkeen kun hyvästelin tyttäreni. Tai että hän tuntuisi sylissäni samalta kuin tyttäreni. Mutta näin ei käynyt. Hän oli ihan oma itsensä, ei minun tyttäreni. Hän tuntui sylissäni itseltään ja samoin näytti itseltään. Ja hän tuntui hyvältä. Tunne oli sanoinkuvaamaton. Hämmentävintä tuossa hetkessä oli, että tunsin itseni jälleen äidiksi. En tietenkään ystäviemme vauvan äidiksi, vaan yleisesti ottaen äidiksi. Ihan kuin vauvan sylissä pitäminen olisi herättänyt äidin vaistoni jälleen henkiin. Minäkin olen äiti ja tulevaisuudessa haluan olla äiti myös elävälle vauvalle. Ja kun katsoin miestäni, joka myös otti vauvan syliinsä, tuo tunne vahvistui edelleen. Me olemme vanhempia ja me molemmat tarvitsemme, haluamme ja ansaitsemme elävän lapsen. Sain valtavasti voimaa tuosta hetkestä. Voimaa, tarmoa ja itsevarmuutta.

Olen tuntenut paljon kateutta lähiviikkoina. Tämänkin vuoksi tapaaminen hieman jännitti. En todellakaan halunnut olla kateellinen tälle perheelle. En halunnut syövyttää ystävyyttämme tuolla ikävällä tunteella. Ystävämme tekivät tuon tapaamisen kuitenkin todella helpoksi. Minun ei todellakaan tarvinnut pelätä, mitä he ajattelevat tuntemuksistamme. Tiesin, että jos paha olo pakottaa minut lähtemään sieltä, voin lähteä ilman että he loukkaantuisivat. Onneksi ei kuitenkaan käynyt niin. Onneksi tapaaminen tuntui hyvältä. Mielestäni tämä oli tärkeä etappi surun käsittelyssä. Ja selviydyin tuosta etapista hyvin. Tällaiset hetket valavat kyllä parhaalla mahdollisella tavalla toivoa tulevaisuutta kohtaan. Toivon sydämeni pohjasta kaikkea hyvää tälle perheelle. Ja uskon, että tuo pieni, suloinen tyttö on tullut heidän elämäänsä jäädäkseen.

Tuosta kateuden tunteesta yleisesti ottaen lisää sitten ensi kirjoituksessa, senkin saralla olen kokenut pienoisen valaistumisen.

Hetkellinen notkahdus

Olimme koko viime viikon viiden hengen porukalla Lapissa lomalla. Koin jälleen olevani oma itseni. Olin vapaa, elossa ja täynnä hyvää oloa. Pitkään aikaan en ole kokenut olevani niin rentoutunut kuin mitä viime viikolla olin.

Tiistaina oloni koki kuitenkin täydellisen notkahduksen. Heräsin aamulla kahdeksalta ja huomasin että päähäni tunkivat väkisin muistot synnytyksen ja sairaalassaolon ajalta. Ajatukset lensivät ilman että sain niistä kiinni, enkä saanut pakotettua ajatuksia poiskaan. Huomasin miettiväni hyvin yksityiskohtaisia asioita, kuten sitä, miltä tuntui kun tajusin että tyttäremme kuolee, tai milloin pääsin sairaalassa ensimmäistä kertaa suihkuun sektion jälkeen. Tai milloin menin ensimmäistä kertaa sängyn sijaan pyörätuolissa katsomaan tytärtämme teho-osastolle. Ja mitä meille teho-osastolla kerrottiin. "Tämä lapsi on hyvin, hyvin sairas." "Saatte tulla lapsenne luo milloin vain haluatte." Miksi minä tällaisia mietin? Siihen en osaa vastata. Etsin tieni mieheni syliin ja löysin taas tuon hetken hukassa olleen turvallisuuden tunteen.

Tiistaipäivä sujui ihan hyvin, mutta illalla minuun iski totaalinen paha olo ja sydäntä pakahduttava ikävä. Yhtäkkiä huomasin makaavani täkkien alla makuuhuoneessa ja itkeväni. Tuollaista tuskaa en ole kokenut taas hetkeen. Tuntui että hajoan tuskan ja ikävän alle, että tästä en enää nouse. Nuo muistot synnytyksen ajalta palautuivat jälleen mieleen. Ja jälleen se yksi ja sama tuttu kysymys, johon en ole löytänyt vastausta, enkä varmasti koskaan tule löytämäänkään, alkoi pyöriä päässäni. Miksi meille piti käydä näin? Hetken ajan näin jälleen pelkkää synkkyyttä, pelkkää pimeyttä. Halusin vajota ikävääni ja murentua sängylle pieniksi, näkymättömiksi palasiksi. Niin ettei kukaan enää koskaan löydä minua, ja että olen piilossa kaikelta pahalta. Huusin tyttäreni nimeä pääni sisällä ja pyysin että saisin hänet takaisin.  

Mistä nämä pahan olon notkahdukset tulevat? Kotona näin totaalisia pahan olon hetkiä ei ole tullut aikoihin, joten olin suoraan sanottuna hieman yllättynyt. Kotona tosin myös puhun joka päivä tyttärestämme mieheni kanssa, mutta nyt lomaviikolla, ennen notkahdusta, emme olleet puhuneet hänestä viiteen päivään. Muuttuiko tuo "normaali", arjessa päivittäin näkyvä tasainen suru ja alakulo hetkelliseksi mutta voimakkaaksi surun purkaukseksi? Onkohan surua sisälläni aina vakio määrä ja kun en päästä sitä pikkuhiljaa ulos, se lainehtii reunojensa yli ja purkautuu odottamattoman voimakkaana ja hallitsemattomana? Siltä se ainakin tuntuu. Mikään ulkopuolinen ärsyke ei tätäkään purkausta aiheuttanut, enkä osaa sanoa mistä se johtui. Suru ja ikävä eivät asu minussa vain kun olen kotona, vaan ne seuraavat minua, minne ikinä menenkin.

Tuona iltana itkin ja kirjaimellisesti kärsin niin kauan, kunnes tajusin nousta ylös kirjoittamaan. Kirjoittaminen, mikä pelastus se onkaan minulle. En osaa sanallistaa puheen kautta näitä tuntemuksiani, mutta kirjoittamalla saan kaiken pahan olon purettua sisältäni pois.

Viikko oli kuitenkin tuota notkahdusta lukuunottomatta lähestulkoon täydellinen. Juuri sellainen irtiotto, mitä tarvitsinkin. Kiitos, rakas mieheni ja rakkaat ystävät <3

Toivoa epäoikeudenmukaisuuden keskellä

Hautausmaalle, vauvojen osastolle, oli kaivettu jälleen kaksi uutta hautakuoppaa. Hautojen päällä ei ollut vielä kukkia, joten arkut lasketaan varmaan tulevana viikonloppuna. Kun kävelimme tyttäremme haudalle, säikähdin ihan niin että piti pysähtyä. Kaksi uutta hautaa. Kaksi! Se on tosi paljon. Miten surullista.

En ymmärrä, miksi vauvojen tai lasten pitää kuolla. Ei se ole luonnollista. Eniten näissä uusissa hautapaikoissa ahdistaa se, että jossain joku perhe tai kaksi perhettä käyvät läpi samaa helvettiä kuin mitä minä ja mieheni kesällä. Siihen helvettiin en laittaisi ketään, edes pahinta vihamiestäni. Kahden perheen unelmat on jälleen murskattu ja elävän vauvan sijaan heidän elämäänsä saapui suru.

Tällä viikolla minuun otti yhteyttä myös eräs tuttuni, jota en ole nähnyt useaan vuoteen. Hän elää arkeaan hyvin kehitysvammaisen, pienen lapsen äitinä. Lapsen elinennuste on huono. Olen paljon miettinyt heitä. En voi tietää, millaista heidän elämänsä on, mutta uskoisin että ei varmasti helpompaa kuin meidän. He todennäköisesti joutuvat vielä kohtaamaan lapsensa kuoleman. Toivon heille valon pilkahduksia ja paljon voimia tulevaan. Elämä osaa olla niin monella tavoin epäoikeudenmukaista.

Tällaiset asiat palauttavat alakulon mieleen aika nopeasti. Olen kuitenkin muuten voinut pääosin ihan hyvin, vaikka edelleen käyn aika puoliteholla. Ilo on aika vaisua, enkä jaksa hirveästi innostua asioista. Välillä tunnen oloni henkisesti yksinäiseksi, vaikka periaatteessa en ole yksinäinen. Kaikkien näiden tunteiden keskellä olo on kuitenkin muuttunut parempaan suuntaan. Olen toiveikkaampi kuin syksyllä.

Lähden viikoksi Lappiin mieheni ja kolmen ystävän kanssa. Ihana vaihtaa maisemaa ja päästä pois kaupungista. Valoa tammikuun pimeyteen, hyvät lukijat!

Kirje sinulle, rakas lapseni (2)

Rakas tyttäreni,

Tiedätkö, olet opettanut meille enemmän kuin kukaan. Opetit meille suuria asioita elämästä ja kuolemasta sekä kaikesta siltä väliltä. Opetit surusta ja menetyksestä, mutta samalla opetit myös onnesta. Suurimmasta onnesta. Siitä, miltä tuntuu olla äiti tai isä. Vanhempi. Sinun avullasi olen oppinut, mikä elämässä on tärkeintä juuri minulle. Mitä unelmaa kohti kuljen, millaista elämää haluan elää. Ketään toista en olisi halunnut esikoisekseni. Sinä kuulut meidän perheeseemme. Nyt ja aina.

Syntymäsi kautta opin ymmärtämään, että jokainen meistä on ihme. Lapsia ei tehdä, niitä saadaan. Ja vaikka niitä saataisiinkin, ne voidaan riistää meiltä pois silmänräpäyksessä. Odotuksen, synnytyksen ja ylipäätään elämän aikana voi moni asia mennä pieleen, jonka vuoksi jokainen meistä, jokainen terve, elävä ihminen on suoranainen ihme. Olen opetellut arvostamaan ja olemaan kiitollinen tuosta yhdestä päivästä jonka sain viettää kanssasi. Se oli elämäni paras päivä. Olisin vain niin kovin halunnut viettää kanssasi enemmän aikaa ja nähdä sinun kasvavan. Mutta tällä kertaa meille ei suotu tuota lisäaikaa. Sinun elämäsi oli tämän mittainen. Se oli kokonainen elämä, mutta lyhyempi kuin joillakin muilla. Toivon sydämeni pohjasta, että et kärsinyt. Toivon, että tunsit meidän rakkautemme ja kuulit meidän äänemme. Toivon, että tunsit itsesi rakastetuksi tuon pienen elämäsi ajan.

Tästä oppineena lupaan arvostaa elämän pieniä onnellisia hetkiä. Tuota yhtä erityistä päivää sinun kanssasi ja yhdessä koettuja päiviä mieheni kanssa. Niin ilon kuin surun hetkiä läheisten kanssa. En pidä mitään itsestäänselvyytenä. Lupaan sen sinulle.  

Anteeksi että olen vaatinut sinulta niin paljon. Olen ollut niin kovin heikko ja olen sitä välillä edelleen. Välillä vaadin sinua takaisin luoksemme ja olen vihainen, että lähdit pois. Välillä pidän koko maailmaa pahana paikkana. Tiedäthän, että vihasta ja katkeruudesta huolimatta tiedän, että et lähtenyt omasta tahdostasi. Taistelit upeasti niin pitkään kuin jaksoit ja olen sinusta niin kovin ylpeä. Kuolemasi ei ole sinun syysi enkä oikeasti ole sinulle vihainen. Et ole tehnyt mitään väärin. Kaipaan sinua vaan niin kovasti, että sydämeni särkyy. Sen vuoksi vaadin sinulta välillä liikaa. Tiedäthän, että kaikki ajatukseni ovat seurausta rakkaudestani sinua kohtaan.

Kaikki eivät ehkä ymmärrä, miksi suremme sinua edelleen niin kovasti. Kaikki eivät ymmärrä, miksi vielä kahdeksan kuukautta kuolemasi jälkeen vuodatan niin paljon kyyneleitä ja poden suurta tuskaa sekä surua. He eivät ole tavanneet sinua, olet heille ehkä liian abstrakti asia. Eräs ystävä selitti tämän minulle hyvin; heillä ei ole mitään konkreettista, mitä ikävöidä. He eivät ole tunteneet sinua mahassani tai kokeneet noita pieniä arvoikkaita hetkiä kanssasi. He eivät ehtineet tavata sinua. Yritän ymmärtää heitä parhaani mukaan. Mutta silti koskee niin kovaa, kun kaikki eivät osaa surra kuolemaasi.

Minulle sinä olet kuitenkin konkreettinen. Olet enemmän kuin iso maha, olet enemmän kuin hautakivi maassa. Enemmän kuin valokuva, enemmän kuin jalanjälki paperilla. Olet minulle osa sydäntäni, osa minua. Esikoiseni.

Rakkaudella, äiti

Kirje sinulle, rakas lapseni (1)

Rakas tyttäreni,

Päätin kirjoittaa sinulle. Haluan kertoa sinulle kaikki ne asiat, jotka jäivät sanomatta. Haluan kertoa sinulle tarinoita muistoista, jotka sain jakaa kanssasi ja unelmista, joita emme koskaan pääse kokemaan yhdessä. Tunteista, joita kanssasi koin ja asioista, joita opetit minulle.

Olit haluttu lapsi. Rakastettu, jo ennenkuin edes kerroit tulostasi. Kesän 2011 lopulla päätimme isäsi kanssa, että annamme sinulle mahdollisuuden. Jos haluat tulla elämäämme, saat tulla. Ja jo syyskuun lopussa ilmoitit tulostasi. Oli tiistai-ilta, kun minulle tuli vahva tunne, että sinä olet maailmassa. Olin työmatkalla Helsingissä ja minulle tarjottiin kuohuviiniä. Hetken mielijohteesta kieltäydyin. Sain niin vahvan tunteen sinusta. Torstaiaamuna tein testin ja sinusta tuli totta. Ajoin autolla töihin ja hymyilin tyhmän näköisenä itsekseni koko matkan. Saatoin jopa naurahtaa. Tunsin itseni hölmöksi, mutta oi niin onnelliseksi. Lokakuussa syyslomalla kerroimme sinusta perheillemme ja lähimmille ystävillemme. Marraskuun lopussa kerroimme sinusta jo työpaikoillamme. Miten onnellisia kaikki olivatkaan sinusta! Eikä aikaakaan kun aloit kasvaa niin, että mahani alkoi näkyä.

Pahasta raskauspahoinvoinnista huolimatta kaikki oli alusta saakka hyvin. Nyt taaksepäin katsottuna täydellisesti. Silti minä pelkäsin paljon. Pelkäsin että menetän sinut, tavalla tai toisella. Näin jälkikäteen tosin tuntuu, että en kuitenkaan tosissaan osannut pelätä menetystä. En oikeasti. Pelko oli jollain tavalla pinnallista, ehkä jollain tavalla normaaliakin tulevalle äidille. Kaikki sujuikin odotuksen aikana suhteellisen hyvin. Minusta tuntui, että uppouduin omaan pieneen maailmaani, jossa oli olemassa vain sinä, minä ja isäsi. Muulla maailmalla ei ollut väliä.

Voi miten temperamenttinen vauva olit jo mahassani. Jo raskausviikolta 17 potkit ahkerasti. Lauloin sinulle Sinistä unta ja myöhemmin Magdaleenaa. Ehkä muistatkin nuo laulut. Joka ilta meillä oli oma nukkumaanmenorituaali; sinä potkit, minä lauloin ja silittelin sinua. Välillä soitin sinulle pianoa, ja silloin sinä aina rauhoituit. Ehkä kuuntelit tarkasti, ehkä nukahdit. Joka viikko luimme isäsi kanssa uteliaana neuvolan oppaasta, mitä kehityksessäsi on tapahtunut. Miten ihmeellinen onkaan vauvan matka alkiosta eläväksi ihmiseksi! Silittelimme sinua, ihmettelimme potkujasi, suunnittelimme tulevaa, toivoimme että kaikki menisi hyvin. Suorastaan kihisimme jännityksestä. Tulisit jo!

Meillä oli sinulle paljon lempinimiä. Jo ennen kuin ilmoitit tulostasi, kutsuimme sinua mikkokoivuksi. Niin, äiti ja erityisesti isä tykkäävät jääkiekosta, sieltähän tuo nimi tuli. Jossain vaiheessa nimestä veisteltiin lasse-mikael-mikkokoivu. Isin ja äidin oma jääkiekkosankari. Meidän oma ihmemies. Lisäksi olit puheissamme Sulevi ja Sulo, sillä laskettu päivä oli Sulevin ja Sulon päivänä. Hellittelyniminä olivat välillä myös möngertäjä, mönkijä ja jopa perseilijä. Ajattelimme tosiaan hyvin pitkälti että olet poika. En tiedä miksi. Emme selvittäneet sukupuoltasi etukäteen, mutta silti molemmilla oli sellainen olo että poika sieltä tulee. Isäsi tosin kertoi että ihan loppuvaiheessa hänelle tuli sellainen tunne, että olet ehkä sittenkin tyttö. Niinkuin olitkin, maailman kaunein tyttö.

Halusimme opettaa sinulle kaiken. Isäsi haaveili vievänsä sinut luistelemaan, minä halusin opettaa sinulle lastenlauluja. Halusimme näyttää sinulle maailmaa ja päätimme että pienestä pitäen reissaamme kanssasi. Viemme sinut mökille, jossa pääset kalastamaan kanssamme. Otamme sinut mukaan ystävien luokse, viemme pulkkamäkeen. Opetamme sinua laskettelemaan, opetamme nauttimaan luonnosta. Teemme metsäretkiä yhdessä, käymme uimassa. Voi miten paljon ehdimmekään suunnitella.

Yhdeksän kuukautta on pitkä aika. Siinä ajassa sinusta tuli lapsemme, meidän omamme. Rakastuimme sinuun päätäpahkaa, lumosit meidät täysin. Kiitos että tulit elämäämme.

Jatkan tarinaa toisessa kirjeessä. Minulla on sinulle niin paljon kerrottavaa.

Rakkaudella, äiti

Hyvästi, epäonnen vuosi 2012

Loppuvuosi meni aika apaattisissa tunnelmissa. En osannut iloita, mutta en ollut tavallista surullisempikaan. Oikeastaan tunsin koko ajan olevani ihan muissa maailmoissa, omissa ajatuksissani. Joulupyhät eivät olleet erityisen vaikeita. Olimme aikuisten kesken, enkä oikein edes tiedä millainen joulu olisi ollut jos esikoinen olisi ollut luonamme. Eihän minulla ole kokemusta joulusta oman lapsen kanssa. Suru ei siis ollut suurempi eikä pienempi kuin muinakaan päivinä. Joulu oli yksi päivä toisten joukossa. Vuodenvaihde puolestaan meni rajussa vatsataudissa. Miten ironista. Paska vuosi sai asiaankuuluvasti ansaitsemansa paskaisen päätöksen. Se jopa nauratti surkuhupaisuudessaan.

Välillä on vaikea uskoa että vuosi 2012 on takanapäin. Tuo epäonnen vuosi. Vielä kesällä en voinut uskoa että tämä uusi vuosi joskus tulee. Tuolloin aika meni eteenpäin sekunti kerrallaan. Ja jokainen tuskainen sekunti tuntui loputtoman pitkältä tunnilta. Tuntui oikeasti mahdottomalta ajatukselta, että pääsen tähän. Tammikuuhun 2013. Pidän suurena saavutuksena, että olemme jaksaneet tämän menneen seitsemän kuukautta ja että pystymme näkemään jo hieman valoa elämässämme.

Rehellisesti sanottuna vuosi 2012 oli elämäni raskain ja kauhein vuosi. Toki tuohon vuoteen kuului onnellisiakin päiviä ja jopa elämäni onnellisimpia hetkiä. Mikään tai kukaan ei tule koskaan viemään minulta pois hetkiä, jolloin tyttäreni syntyi ja jolloin sain silittää häntä, suukottaa häntä, pitää häntä kädestä sekä pitää häntä sylissä. Nuo hetket ovat elämäni onnellisimmat ja tulen vaalimaan niitä ikuisesti. Rehellisyyden nimissä täytyy kuitenkin todeta, että edes nuo hetket eivät tee koko vuodesta elämäni onnellisinta. Ihmettelinkin vastikään miehelleni, että mihin katosivat kaikki muut onnelliset muistot kevään ajalta? Miksi en muista kuin pieniä välähdyksiä sieltä täältä? Tyttäreni kipakat potkut mahassani tai yhteiset hetket mieheni kanssa kun suunnittelimme tulevaa ja laitoimme lastenhuonetta valmiiksi. Oikeasti, vaikka kuinka pinnistelen, en meinaa muistaa kovin montaa onnen hetkeä. Vaikka niitä oli. Paljon ja jatkuvasti. Totesimme mieheni kanssa, että viime vuonna pahat asiat olivat niin pahoja, että ne väkisin peittivät allensa lähes kaiken hyvän. Miten surullista.

Olen varovaisen toiveikas vuoden 2013 suhteen. Uskon, että elämällä on meille vielä paljon annettavaa. Ehkä tänä vuonna, ehkä joskus myöhemmin. Olen helpottunut että tuo epäonnen vuosi 2012 on nyt takanapäin ja odotankin suurella jännityksellä tulevaa. Ehkä hieman peläten, mutta samalla myös toivoen.