Huh huh. Viime viikko oli todella raskas. En ole keksinyt syytä siihen, mutta ei kait tälle ololle tarvitse aina syytä ollakaan. Joka tapauksessa itkua on riittänyt. Erityisesti iltaisin, mutta viime viikolla poikkeuksellisesti myös keskellä päivää. On vaan niin tajuton ikävä! Niin tajuton, että tuntuu että halkean.
Mielestäni suruni on muuttanut luonnettaan. Pohdimme tätä psykologin kanssa ja hän kysyi, että mitkä kaksi tunnetta minulla nykyään nousevat vahvimmin esiin. Ei tarvinnut kauaa miettiä vastausta. Ikävä ja kateus. Ikävä, joka on hyvinkin luonnollinen osa surua ja kateus joka on vähän liiankin kuluttava ja ahdistava tunne. Mietimme pitkään kateuteni kohdetta. Ei, se ei ole kukaan ihminen, ei raskausmaha, ei edes vauva. Hetken aikaa luulin että se on toisten onni, mutta ei se ollut sekään. Sitten tajusin sen. Se on tietämättömyys. Aika suuri oivallus, sanoisin. Helpottava oivallus.
Pitänee hieman selittää, mitä tuolla tietämättömyydellä tarkoitan. Jokainen raskaana oleva varmasti pelkää jonkin verran. Jotkut pelkäävät enemmän, jotkut vähemmän. Kun muistelen omaa raskauttani, pelkäsin mielestäni aika paljon, vaikka en edes tiennyt kunnolla kaikista mahdollisista riskeistä. Nyt kuitenkin, esikoisen kuoleman jälkeen, kun mietin odotuksen aikaisia pelkojani, voin sanoa että en kuitenkaan osannut kunnolla pelätä (eikä olisi tarvinnutkaan). Vasta esikoisen kuoleman jälkeen, oman kokemuksen kautta, opin (valitettavasti) pelkäämään oikeasti. Nyt pelko onkin juurtunut syvälle eikä siihen tepsi järkipuhe. Pelko on myös yksinkertaistunut. Syksyllähän pelkäsin kaikkea mahdollista. Nyt lähinnä jännitän muita riskejä kuten kätkytkuolemaa ja kohtukuolemaa. Tosissani pelkään kuitenkin vain sitä, mistä minulla itselläni on jo kokemusta. B-streptokokkia. Pelon taso on aika erilainen.
Olen siis kateellinen niille, jotka saavat käydä läpi odotuksen ja vauva-ajan ilman näitä syvään juurtuneita, oman kokemuksen kautta tulleita pelon tunteita. Olen kateellinen onnesta, jota leimaa tietämättömyys. En missään nimessä sano, etteivätkö nämä ihmiset olisi onneaan ansainneet tai että tuo tietämätön onni olisi jotenkin huonompaa. Itse asiassa se on aika tervettäkin olla pelkäämättä pahinta. Mutta voi että minäkin haluaisin laittaa vielä päähäni nuo vaaleanpunaiset silmälasit, joiden läpi katselin elämää ensimmäisen raskauden aikana. Haluaisin vielä kokea tuon onnen, jossa on tietämätön siitä, että oikeasti jotain pahaa voi sattua juuri minulle. Haluaisin katsoa tulevaisuuteen ilman, että pelon ääneni muistuttaa minua elämän hauraudesta. Haluaisin olla tietämätön siitä, että pienimmälläkin todennäköisyydellä varustettu pahuus voi tapahtua juuri minulle. On todella vaikeaa hyväksyä se, että jos vielä saan kokea raskauden tai synnytyksen onnen, se ei tule olemaan samanlaista kuin ensimmäisellä kerralla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti