Hyvästi, epäonnen vuosi 2012

Loppuvuosi meni aika apaattisissa tunnelmissa. En osannut iloita, mutta en ollut tavallista surullisempikaan. Oikeastaan tunsin koko ajan olevani ihan muissa maailmoissa, omissa ajatuksissani. Joulupyhät eivät olleet erityisen vaikeita. Olimme aikuisten kesken, enkä oikein edes tiedä millainen joulu olisi ollut jos esikoinen olisi ollut luonamme. Eihän minulla ole kokemusta joulusta oman lapsen kanssa. Suru ei siis ollut suurempi eikä pienempi kuin muinakaan päivinä. Joulu oli yksi päivä toisten joukossa. Vuodenvaihde puolestaan meni rajussa vatsataudissa. Miten ironista. Paska vuosi sai asiaankuuluvasti ansaitsemansa paskaisen päätöksen. Se jopa nauratti surkuhupaisuudessaan.

Välillä on vaikea uskoa että vuosi 2012 on takanapäin. Tuo epäonnen vuosi. Vielä kesällä en voinut uskoa että tämä uusi vuosi joskus tulee. Tuolloin aika meni eteenpäin sekunti kerrallaan. Ja jokainen tuskainen sekunti tuntui loputtoman pitkältä tunnilta. Tuntui oikeasti mahdottomalta ajatukselta, että pääsen tähän. Tammikuuhun 2013. Pidän suurena saavutuksena, että olemme jaksaneet tämän menneen seitsemän kuukautta ja että pystymme näkemään jo hieman valoa elämässämme.

Rehellisesti sanottuna vuosi 2012 oli elämäni raskain ja kauhein vuosi. Toki tuohon vuoteen kuului onnellisiakin päiviä ja jopa elämäni onnellisimpia hetkiä. Mikään tai kukaan ei tule koskaan viemään minulta pois hetkiä, jolloin tyttäreni syntyi ja jolloin sain silittää häntä, suukottaa häntä, pitää häntä kädestä sekä pitää häntä sylissä. Nuo hetket ovat elämäni onnellisimmat ja tulen vaalimaan niitä ikuisesti. Rehellisyyden nimissä täytyy kuitenkin todeta, että edes nuo hetket eivät tee koko vuodesta elämäni onnellisinta. Ihmettelinkin vastikään miehelleni, että mihin katosivat kaikki muut onnelliset muistot kevään ajalta? Miksi en muista kuin pieniä välähdyksiä sieltä täältä? Tyttäreni kipakat potkut mahassani tai yhteiset hetket mieheni kanssa kun suunnittelimme tulevaa ja laitoimme lastenhuonetta valmiiksi. Oikeasti, vaikka kuinka pinnistelen, en meinaa muistaa kovin montaa onnen hetkeä. Vaikka niitä oli. Paljon ja jatkuvasti. Totesimme mieheni kanssa, että viime vuonna pahat asiat olivat niin pahoja, että ne väkisin peittivät allensa lähes kaiken hyvän. Miten surullista.

Olen varovaisen toiveikas vuoden 2013 suhteen. Uskon, että elämällä on meille vielä paljon annettavaa. Ehkä tänä vuonna, ehkä joskus myöhemmin. Olen helpottunut että tuo epäonnen vuosi 2012 on nyt takanapäin ja odotankin suurella jännityksellä tulevaa. Ehkä hieman peläten, mutta samalla myös toivoen.