Hetkellinen notkahdus

Olimme koko viime viikon viiden hengen porukalla Lapissa lomalla. Koin jälleen olevani oma itseni. Olin vapaa, elossa ja täynnä hyvää oloa. Pitkään aikaan en ole kokenut olevani niin rentoutunut kuin mitä viime viikolla olin.

Tiistaina oloni koki kuitenkin täydellisen notkahduksen. Heräsin aamulla kahdeksalta ja huomasin että päähäni tunkivat väkisin muistot synnytyksen ja sairaalassaolon ajalta. Ajatukset lensivät ilman että sain niistä kiinni, enkä saanut pakotettua ajatuksia poiskaan. Huomasin miettiväni hyvin yksityiskohtaisia asioita, kuten sitä, miltä tuntui kun tajusin että tyttäremme kuolee, tai milloin pääsin sairaalassa ensimmäistä kertaa suihkuun sektion jälkeen. Tai milloin menin ensimmäistä kertaa sängyn sijaan pyörätuolissa katsomaan tytärtämme teho-osastolle. Ja mitä meille teho-osastolla kerrottiin. "Tämä lapsi on hyvin, hyvin sairas." "Saatte tulla lapsenne luo milloin vain haluatte." Miksi minä tällaisia mietin? Siihen en osaa vastata. Etsin tieni mieheni syliin ja löysin taas tuon hetken hukassa olleen turvallisuuden tunteen.

Tiistaipäivä sujui ihan hyvin, mutta illalla minuun iski totaalinen paha olo ja sydäntä pakahduttava ikävä. Yhtäkkiä huomasin makaavani täkkien alla makuuhuoneessa ja itkeväni. Tuollaista tuskaa en ole kokenut taas hetkeen. Tuntui että hajoan tuskan ja ikävän alle, että tästä en enää nouse. Nuo muistot synnytyksen ajalta palautuivat jälleen mieleen. Ja jälleen se yksi ja sama tuttu kysymys, johon en ole löytänyt vastausta, enkä varmasti koskaan tule löytämäänkään, alkoi pyöriä päässäni. Miksi meille piti käydä näin? Hetken ajan näin jälleen pelkkää synkkyyttä, pelkkää pimeyttä. Halusin vajota ikävääni ja murentua sängylle pieniksi, näkymättömiksi palasiksi. Niin ettei kukaan enää koskaan löydä minua, ja että olen piilossa kaikelta pahalta. Huusin tyttäreni nimeä pääni sisällä ja pyysin että saisin hänet takaisin.  

Mistä nämä pahan olon notkahdukset tulevat? Kotona näin totaalisia pahan olon hetkiä ei ole tullut aikoihin, joten olin suoraan sanottuna hieman yllättynyt. Kotona tosin myös puhun joka päivä tyttärestämme mieheni kanssa, mutta nyt lomaviikolla, ennen notkahdusta, emme olleet puhuneet hänestä viiteen päivään. Muuttuiko tuo "normaali", arjessa päivittäin näkyvä tasainen suru ja alakulo hetkelliseksi mutta voimakkaaksi surun purkaukseksi? Onkohan surua sisälläni aina vakio määrä ja kun en päästä sitä pikkuhiljaa ulos, se lainehtii reunojensa yli ja purkautuu odottamattoman voimakkaana ja hallitsemattomana? Siltä se ainakin tuntuu. Mikään ulkopuolinen ärsyke ei tätäkään purkausta aiheuttanut, enkä osaa sanoa mistä se johtui. Suru ja ikävä eivät asu minussa vain kun olen kotona, vaan ne seuraavat minua, minne ikinä menenkin.

Tuona iltana itkin ja kirjaimellisesti kärsin niin kauan, kunnes tajusin nousta ylös kirjoittamaan. Kirjoittaminen, mikä pelastus se onkaan minulle. En osaa sanallistaa puheen kautta näitä tuntemuksiani, mutta kirjoittamalla saan kaiken pahan olon purettua sisältäni pois.

Viikko oli kuitenkin tuota notkahdusta lukuunottomatta lähestulkoon täydellinen. Juuri sellainen irtiotto, mitä tarvitsinkin. Kiitos, rakas mieheni ja rakkaat ystävät <3