Ensimmäinen vauva

Tapasin eilen vauvan ensimmäistä kertaa tyttäreni kuoleman jälkeen. Hän oli vertaisystäväpariskunnan noin kuukauden ikäinen tyttövauva. Matkalla heidän luokseen minua jännitti tuhottoman paljon. Miten reagoin? Miltä tapaaminen tuntuu? Pystynkö hallitsemaan itseni? Sinänsä kuitenkin oli turvallista mennä tapaamaan vauvaa, kun vanhemmat olivat myös kokeneet esikoisensa kuoleman. Hekin olivat joskus olleet samassa tilanteessa.

Kun viimein näin tuon pienen tytön, minusta tuli sulaa vahaa hänen edessään. Miten pieni hän olikaan ja miten suloinen. Taisin olla aika hämmentyneen oloinen ja näköinen. Puhekykykin hävisi välillä. Ajoittain tuntui, että vain tuijotin häntä eikä ajatustakaan liikkunut päässäni. Aluksi hieman itketti, ihan sen vuoksi että olen jo viikon ajan potenut suunnatonta ikävää esikoistamme kohtaan. Pikkuhiljaa olo helpotti ja tunnelmakin rentoutui. Vierailumme loppuvaiheessa otin hänet syliin. Viime kerralla kun pidin vauvaa sylissäni, käsivarsillani lepäsi kuollut tyttäreni. Pelkäsin, että ystäviemme vauva toisi tuon hetken tunteet takaisin mieleeni. Pelkäsin, että hän jollain tavalla veisi minut takaisin tuohon toukokuisen illan tuskaiseen hetkeen kun hyvästelin tyttäreni. Tai että hän tuntuisi sylissäni samalta kuin tyttäreni. Mutta näin ei käynyt. Hän oli ihan oma itsensä, ei minun tyttäreni. Hän tuntui sylissäni itseltään ja samoin näytti itseltään. Ja hän tuntui hyvältä. Tunne oli sanoinkuvaamaton. Hämmentävintä tuossa hetkessä oli, että tunsin itseni jälleen äidiksi. En tietenkään ystäviemme vauvan äidiksi, vaan yleisesti ottaen äidiksi. Ihan kuin vauvan sylissä pitäminen olisi herättänyt äidin vaistoni jälleen henkiin. Minäkin olen äiti ja tulevaisuudessa haluan olla äiti myös elävälle vauvalle. Ja kun katsoin miestäni, joka myös otti vauvan syliinsä, tuo tunne vahvistui edelleen. Me olemme vanhempia ja me molemmat tarvitsemme, haluamme ja ansaitsemme elävän lapsen. Sain valtavasti voimaa tuosta hetkestä. Voimaa, tarmoa ja itsevarmuutta.

Olen tuntenut paljon kateutta lähiviikkoina. Tämänkin vuoksi tapaaminen hieman jännitti. En todellakaan halunnut olla kateellinen tälle perheelle. En halunnut syövyttää ystävyyttämme tuolla ikävällä tunteella. Ystävämme tekivät tuon tapaamisen kuitenkin todella helpoksi. Minun ei todellakaan tarvinnut pelätä, mitä he ajattelevat tuntemuksistamme. Tiesin, että jos paha olo pakottaa minut lähtemään sieltä, voin lähteä ilman että he loukkaantuisivat. Onneksi ei kuitenkaan käynyt niin. Onneksi tapaaminen tuntui hyvältä. Mielestäni tämä oli tärkeä etappi surun käsittelyssä. Ja selviydyin tuosta etapista hyvin. Tällaiset hetket valavat kyllä parhaalla mahdollisella tavalla toivoa tulevaisuutta kohtaan. Toivon sydämeni pohjasta kaikkea hyvää tälle perheelle. Ja uskon, että tuo pieni, suloinen tyttö on tullut heidän elämäänsä jäädäkseen.

Tuosta kateuden tunteesta yleisesti ottaen lisää sitten ensi kirjoituksessa, senkin saralla olen kokenut pienoisen valaistumisen.