tiistai 6. marraskuuta 2012

Etiäisiä?

Viikko ennen synnytystä makasimme mieheni kanssa vierekkäin sängyssä. Koskaan aikaisemmin emme olleet puhuneet synnytyksen vaaroista tai peloista siihen liittyen, mutta tuona iltana pelko täytti mieleni. Kysyin mieheltäni, että pitäisikö meidän valmistautua siihen että jotain pahaa tapahtuu? Entä jos kaikki ei synnytyksessä menekään hyvin? Mieheni vastasi siihen, että ei pitäisi valmistautua, koska vaikka johonkin pahaan valmistautuisi, sen tapahtuessa tilanteeseen ei pysty siltikään suhtautumaan sen paremmin. Se olisi joka tapauksessa shokki. Että parempi on nyt nauttia näistä odotuksen hetkistä. Viisaasti sanottu. Niin viisaasti, että sen enempää en tuota ajatusta jäänyt pyörittelemään. Reilu viikko sen jälkeen tyttäremme kuoli.

Nyt minua on alkanut kalvamaan tuo keskustelu. Olen miettinyt sitä viime päivinä paljon. Koko odotuksen aikana en hetkeäkään pelännyt synnytystä. Miksi tuon yhden hetken ajaksi pelko nousi pintaan? Miksi sanoin sen ääneen? Eihän tuo hetken tunne siitä pelosta, että jotain pahaa tapahtuu, voinut olla etiäinen? Eihän? Ajatus siitä ahdistaa niin paljon.

Minulta kysyttiin tyttäreni kuoleman jälkeen, että aavistinkohan kuoleman jotenkin. Tätä kysyttiin muun muassa sillä perusteella, että pelkäsin vähän kaikkea, enkä valmistellut vauvan tuloa kuin vasta viimetipassa. Että jätin ostokset viimeiselle kuukaudelle. Ja että aina kun olin ostanut jotain vauvatavaraa, minulle tuli huono omatunto. Mielestäni on aivan hirveä ja ahdistava ajatus, että olisin voinut tämän aavistaa. En halua aavistaa mitään! Nykyään aina kun alan pelkäämään jotain tulevaisuudesta, kuten toisen vauvan menetystä, säikähdän ajatuksiani, koska pelkään että tuo ajatus menetyksestä on jälleen etiäinen. Miten saan itselleni selitettyä, että ei tällaista voi aavistaa? Että jokainen pelon hetki ei ole aavistus tulevasta?

Neljän päivän ajan olen ollut aika ahdistunut. Sille ei ole mitään erityistä syytä. Se tulee iltaisin peittäen alleen kaikki muut tunteet ja olotilat. Monta viikkoa olin jo selvemmillä vesillä, pystyin ajattelemaan, pystyin purkamaan ajatuksia. Nyt ajatukset ovat taas ihan sekaisin, tunnen oloni yksinäiseksi ja pelkään. Pelkään joulua ilman tytärtäni, samoin pelkään kevättä. Ylipäätään pelkään tulevaisuutta. Pelkään etten saa enää lasta syliin. Ja ikävöin, ikävöin niin paljon etten voi sitä sanoin kuvailla.

9 kommenttia:

  1. Hei!

    En tiedä onko kaikilla äideillä erinlaisia pelkoja raskaus aikana, mutta juuri noista etiäisistä voisin kertoa omankokemuksen. Raskaus-aikana pelkäsin kovasti sitä että vauva kuristuu napanuoraan, siis tämä oli aika ajoittain mielessäni ja heti jos ei liikkeitä saanut niin olin varma että nyt. No meilkeipä siinä sitten niin kävi. Toinen joka oli hyvinkin pelotta "aavistus" oli se kun äitini toi kastemekon jo valmiiksi,siis ennen vauvan syntymää,sanoin että puen tämän sitten hautajaisissa vauvan päälle. Mutta voihan se olla että on äideillä jotka sitten saavat ihan terveitä hyvin voivia lapsia niin samanlaisia tuntemuksia, mutta näin jälkikäteen kun miettii niin ihan kun jollakin ihmeellisellä tavalla olisin aavistanut sen että kaikki ei mene hyvin.

    Voimia ja halauksia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Eveliina. Varmaan kaikilla äideillä jonkinlaisia pelkoja on. Toivon vain tosissaan että ne eivät mitään aavistuksia ole, se olisi aivan liian pelottavaa. Olenkin tullut aika varovaiseksi, etten ainakaan sitten ääneen niitä sano, etten "manaisi" mitään...Toisaalta tiedän, että ajattelun voimalla ei saa näin pahaa tapahtumaan, ei varmasti. Tyhmää taikauskoa tämä oma ajatuksenjuoksu ehkä on, mutta jotenkin näin hauraassa tilassa mieli tekee ihme tepposia. Voimia sinullekin!

      Poista
  2. Mulla oli koko raskauden ajan jostain syystä pelko takaraivossa, että tämä vauva ei tule kotiin. En oikein edes ymmärrä miksi, ensimmäinen raskaus oli mennyt hyvin. Tämän toisen kanssa oli kaikenlaista pikkuvaivaa, ei sen kummempaa mutta pelot eivät jättäneet rauhaan. Minäkään en ollut kotona laittanut mitään valmiiksi. Jotain käytettynä tulleita tavaroita kotona oli, mutta uutena en ollut hankkinut mitään. Niinhän siinä sitten kävi, että ainoan mekon minkä sain tyttärelleni ostaa oli se missä hänet haudattiin. Musta tuntuu, että tämän takia olen entistä taikauskoisempi. Jos vielä joskus saan raskaana olla, en varmasti hanki MITÄÄN, edes käytettynä. Vaikka ihan oikeasti. Eihän me lapsiamme ole ajatuksilla tai hankinnoilla tapettu... Mutta kuten sanoit, tässä tilassa mieli uskoo mitä haluaa...

    VastaaPoista
  3. Heippa, Minulla oli etiäisiä ja vanhan kansan uskomuksia. Noudatin niitä kuin kymmentäkäskyä. Pinnasänkyä ei kasattu, vauvan vaatteita en pessyt mitään en ostanut enkä edes katsellut vauvan vaatteita tai muita. Ajattelin kyllä sen sitten ehtii, nukkukoot vaikka äitiyspakkauksessa ensimmäisen yön, niin pakkaus on avaamattomana vaatteet pesemättömänä edelleen.... Kirjoitin päiväkirjaan merkinnän, nyt on asiat liian hyvin jotain pahaa tapahtuu.. sitten näin vielä unen, lapsivesi haisi banaanille ja synnytin yksin, kätilö tuli nuhtelemaan kun olin "kelmuttanut" napanuorat, niitä oli kaksi. Hieroin aina mahaani ja hoin että "no katsotaan näinköhän tämä täältä syntyy", mieheni kysyi minulta voisiko vauva sotkeutua napanuoraan, nauroin no ei se on sellaista ainetta ettei siihen sotkeennuta... joo eipä niin.. missä maailmassa. Hassua en silti pelännyt mitään, en keskenmenoa ja kohtukuolemasta en ikinä ollut kuullutkaan.

    Nyt en ajattele mitään ja hassua nyt minun tekee mieli ostella vauvan vaatteita, minua pelottaa mutta ei pelota, nyt minulla ei ole minkäänlaisia tuntemuksia. Olen vihainen mutta silti minusta tuntui että olin "valmistautunut" siihen että esikoiseni kuolee jollakin alitajunnan tasolla, koska kun tiesin että näin oli käynyt en ollut hysteerinen vaikea selittää, tuntui vain että minä tiesin.

    Mä olen aika sinut noitten etiäisten kanssa koska niitä on tullut elämässä, en ikinä suostu niitä ajattelemaan sen enempää koska uskon sen valmistavan minua en ajattele että olisin voinut estää tämän jos olisin tiennyt, mutta minulle asiat "loksahtaa" paikalleen ja ne ovat minun selviytymiskeino.

    Nyt mä sivuutan pelot tuli mitä tuli, kestän jos kestän ja murrun jos murrun mutta nyt en murehdi, pinnasängyn kasaan valmiiksi ja äitiyspakkauksen vaatteet pesen.

    Meillä piti myös olla ensimmäinen joulu oman pikkuisen kanssa, niin monta vuotta olen muiden lapsia jouluna katsonut että tänä jouluna en enää. Tämän joulun olemme ihan kahdestaan, pikkumies ajatuksissa. Rakastan joulua mutta nyt se ei tunnu siltä, ei ole voimaa katsoa muiden lahjojen saantia kun oma tuikkii taivaalla.

    Voimia ja halauksia, ei ne ajatukset voi pahaa aikaiseksi saada vaikka se minuakin pelottaa. ehkä se on vaan jotain äidinvaistoa

    VastaaPoista
  4. Kiitos molemmille kommenteistanne <3. Itse yritän saada järjen äänen kuuluviin, tuntuu että hulluksihan sitä tulee jos noihin etiäisiin alkaa uskomaan. Ja peloista ja ajatuksista huolimatta, jos enää joskus saan olla raskaana, yritän laittaa vauvalle kotia valmiiksi, ainakin samalla tavalla kuin esikoiselle. Haluan sen sisaruksellekin suoda. Vaikeita asioita nämä ovat, mutta onneksi meillä on tukea toisistamme. Ja helpottavaa kuulla, että muillakin on samanlaisia mietteitä...

    VastaaPoista
  5. Tuo merkityksien hakeminen asioista ennen kuolemaa on niin kovin tuttua. Erityisesti kun meillä ei ole varsinaista kuolinsyytä, hain varsinkin aluksi syitä aivan kaikesta mahdollista. Halloween-juhlista, vaatteiden ostamisesta käytettynä ja siitä, että sanoin sanan kätkytkuolema ääneen samalla viikolla kun poikamme kuoli. Osa ajatuksista vaivaa edelleen, vaikka järjellä ajatellen tiedän, että niissä ei ole mitään perää. Ihmismieli on merkillinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän se on, merkillinen ja jotenkin pelottava. Ehkä jollain tasolla olen aina uskonut ajatuksen voimaan, erityisesti positiivisissa asioissa. Negatiivisissa asioissa en haluaisi siihen uskoa...

      Poista
  6. Varsinkin sairaalassa mietimme miehen kanssa näitä, kun kuulimme, ettei poikamme tule selviämään. Mm. onnittelukorttia, jonka mieheni sai jo etukäteen opiskelukavereiltaan, joista yksi totesi, että etukäteen onnittelu tuottaa kyllä huonoa onnea. Jne jne.
    Ja välillä tulee yhä mieleen nämä. Tungen väkisin pois mielestäni. On totta, että on paljon naisia, jotka eivät murehdi raskauden aikana, ja kaikki menee hyvin. Ja sitten on paljon naisia, jotka murehtivat raskauden aikana, ja kaikki menee hyvin. Ja sitten on me, jotka menettävät lapsen. Ei sillä ole mitään tekemistä sen kanssa, olemmeko ostaneet lapselle tavaroita vai emme, mitä olemme tunteneet raskauden aikana yms. Mutta kun tapahtuu jotain tällaista niin mieli etsii syitä ja selityksiä ja poimii tällaisia asioita muistiin...
    Haleja. t. Kisu

    VastaaPoista