Joka kerta sen jälkeen, kun olen hoitanut tyttären kuolemaan liittyviä käytännön asioita, tunnen itseni valtavan uupuneeksi. Niin kuin joku olisi imenyt minusta kaiken energian. Yleensä tällaisten asioiden jälkeen romahdan. Haluan vain itkeä. Välillä tuntuu että en jaksa elää. Kaikki käytännön asiat ovat raaka muistutus siitä, mitä pahaa meille on tapahtunut. Tänään täytin Potilasvakuutuskeskuksen ja Valviran lomakkeet. Milloin tämä loppuu? Milloin ei enää tarvitse repiä haavoja auki?
On hirveää nähdä tyttären nimi perintöverotuslomakkeessa. Perinnönsaajana minun nimeni, perinnönjättäjänä tyttäreni nimi. On hirveää kirjoittaa Valviran kanteluun, että tyttäreni on menehtynyt. Yksi kauheimmista hetkistä tämän taipaleen aikana on kuitenkin ollut kuolinilmoituksen kirjoittaminen lehteen. Se meinasi repiä minut kappaleiksi. Jouduin monta kertaa miettimään, mitä olenkaan tekemässä. Kirjoittamassa kuolinilmoitusta. Omalle tyttärelleni. Eihän tämän näin kuulu mennä! Pinnistelimme mieheni kanssa tunnin. Päätimme että kirjoitamme sen yhdeltä istumalta, jotta se olisi sitten tehty. Tunsin valtavaa epätoivoa ja ahdistusta. Ei, en halua tehdä tätä, onko minun pakko? Mitä kirjoitamme ennen nimeä? Rakkaamme? Pienokaisemme? Rakkaamme on hyvä. Koska hän on rakas. Rakkain kaikista. Onko pakko laittaa paikkakunnat syntymäpäivän ja kuolinpäivän perään? En halua. Tyttäremme ei kuollut kotipaikkakunnalla. En halua että tuo vieras paikkakunta lukee kuolinilmoituksessa. Pitääkö tähän joku runokin etsiä? Millainen runo? Ketkä pienokaistamme ikävöi? Me tietenkin, äiti ja isä, mutta ketkä muut? Onko ilmoitukseen pakko laittaa risti? En halua, ei se sovi pienelle tytölle. Pienelle vauvalle. Laitamme enkelin kuvan.
Vihdoin kuolinilmoitus oli valmis. Kun saimme sen lähetettyä, puhkesin lohduttomaan itkuun, suoraan huutoon. Mieheni yritti lohduttaa, työnsin hänet pois. Sillä hetkellä tuntui, että nyt minä luovutan. Tätä en kestä. Huusin, kiljuin, hakkasin tyynyä. Tuntui, että halkean surusta. Ikävästä. Tuskasta. Puhtaasta tuskasta. Muistan miettineeni, että minä haluan myös kuolla. Minä haluan tyttäreni luo! En minä halua jäädä tällaiseen maailmaan! Tuo hetki oli yksi vaikeimmista, yksi rankimmista. Kuolinhetken ja hautajaisten ohella. Vaikea uskoa, että tässä minä olen edelleen. Miten noista vaikemmista hetkistä onkaan selvinnyt?
Sinä lähdit, et kertonut minne. Tähdeksikö asetuit vai tuulenako kuiskaat puissa?
Vai olitko se häikäisevä aalto, jonka rannalla näin?
Vaan kun kuuntelen tarkoin, sinä sittenkin kerrot; - Teihin jäin.
Suurella rakkaudella kaivaten,
äiti ja isä, ukki ja mummi, ukko ja mamma, kummit, ystävät ja sukulaiset
Otan osaa suurista suurimpaan suruunne <3 Meillä on 1,5 vuotias lapsi, joka sairastui heti synnyttyään sepsikseen ja taisteli hengestään teho-osastolla. Sillä kertaa kävi niin, että lääkärit saivat lapsemme hengen pelastettua ja tästä olemme ikuisesti kiitollisia. Ehdittekö viettää ollenkaan aikaa tyttärenne kanssa ? Saitko pitää häntä sylissä ? Olitteko vieressä kun hän nukkui pois ?
VastaaPoistaKiitos. Niin, yleensähän tähän ei kuole, onneksi. Meillä vaan meni kaikki hoidossa niin pieleen että pieni ei pelastunut. Onneksi teidän lapsenne pelastui. Sain tyttäremme syliin hänen viimeiseksi hetkeksi, eli kun elvytys lopetettiin. Muun ajan hän oli kaikissa mahdollisissa piuhoissa. Olimme tuon puolitoista vuorokautta hänen lähellään lähes koko ajan, välillä kävimme pari tuntia nukkumassa. Tarkoitukseni on jossain vaiheessa kirjoittaa siitä, kunhan pystyn.
VastaaPoistaMeidän vauvan vointi oli ensimmäisen vuorokauden niin huono, että hätäkastettiin ja istuttiin vieressä odottamassa viimeistä hengenvetoa, joten osaan kuvitella mitkä teidän tuntemukset ovat siinä tilanteessa olleet. Jään odottamaan suunnittelemaasi kirjoitusta, mutta älä vaan ota tästä odottelusta mitään paineita. Itse en vielä 1,5 vuoden jälkeenkään pystyisi kirjoittamaan meidän vauvan tarinaa. Voimia <3 t. sama anonyymi kuin tuossa ensimmäisessä kommentissa
Poista