Mitä kuuluu? Mikäs tässä vs. Mun vauva kuoli

Kun joku tuttu kysyy kuulumisiani, annan vastaukseksi yleensä "mikäs siinä" tai "siinähän se". Vaikka se ei ole totuus. Miksi en aina uskalla puhua tuntemuksistani? Haluanko näytellä vahvempaa kuin olenkaan? Vai enkö vain halua huolestuttaa muita? Haluanko säästää heitä? Ja kiinnostaako ajatukseni edes kaikkia?

Reilun viikon sisään mahtuu muutama sellainen kerta, kun en olekaan jaksanut kaunistella asiaa. Viikko sitten kohtasin nimittäin ensimmäisen tutun, joka ei ollut kuullut tyttäreni kuolemasta. Olin tilanteessa, jossa ympärilläni oli noin 20 ihmistä, suurin osa puolituttuja, joukossa vain muutama läheinen kaveri. Tuon ihmisjoukon keskellä hän kysyi, että miten olen palannut näin nopeasti töihin ja totesi perään, että sinullahan on nyt sitten pieni vauva kotona. Vedin pari kertaa syvään henkeä ja mietin nopeasti, miten tähän reagoin. Vedänkö hänet syrjään ja kerron parilla sanalla miten kävi? Vai kohtaanko tämän tilanteen silmästä silmään rehellisesti ja avoimesti? Kallistuin jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Kerroin hänelle, että minun vauvani kuoli. Yhden päivän ikäisenä. Se oli hoitovirhe. Tämä ihminen valahti aivan kalpeaksi, eikä osannut sanoa oikein mitään. Hän pyysi anteeksi, sanoi ettei tiennyt ja jatkoi, että jättää minut nyt rauhaan. Ainakin te vertaisystävät tiedätte tuon hetken. Kun oma mieli huutaa tilanteessa että ei! Älä jätä minua rauhaan! Puhu tästä kanssani! Sen verran minulla tuossa tilanteessa kuohahti, että sanoin hänelle suoraan, että ei minua tarvitse jättää rauhaan. Haluan että tästä puhutaan, tässä ei ole mitään salattavaa. Koska hän on minun tyttäreni. Nämä viimeiset kaksi lausetta sanoin hyvin kuuluvasti. Halusin että tuo koko 20 hengen ihmisjoukko kuulee, mitä sanon. Koska valitettavasti tuossa porukassa oli paljon niitä, jotka tietävät asiasta, mutta eivät ole sanoneet mitään. Loppujen lopuksi vaikea tilanne päättyi hyvin. Hän jopa kysyi miten olen jaksanut ja olemmeko saaneet apua. Tässä tilanteessa koin, että rehellisyys kannatti. 

Eräs kaveri myös kysyi muutama päivä sitten kuulumisiani. Joku taas napsahti päässäni ja päädyin vastaamaan, että hyvinä hetkinä menee paremmin kuin ennen, mutta huonot hetket ovat entistä huonompia. Hän ihmetteli, että oikeastiko? Kyllä. Oikeasti. Suru kestää, suru pahenee. Ja ennen kaikkea, mitä enemmän aika kuluu, sitä enemmän suru konkretisoituu. Joten kyllä ne huonot hetket pahenevat. Toki myös ymmärrän, että joillekin se voi tulla yllätyksenä.

Näistäkin esimerkeistä on huomattavissa, että ihmisillä on paljon oletuksia siitä, miten suru etenee tai miten surevat kannattaa kohdata. Ihmiset ehkä luulevat että en halua puhua asiasta. En ehkä ihan aina haluakaan, mutta yleensä puhuminen tuntuu hyvältä. Ja voinnista kysyminen tuntuu aina, ihan aina, hyvältä. Ystävät ja läheiset osaavat hyvin lukea minua ja arvioida, haluanko puhua. Puolituttujen seurassa kuitenkin tulee monesti tunne, että he pelkäävät repivänsä haavat auki ottamalla asian puheeksi. Voi kunpa he tietäisivät että se on juuri toisin päin. Se on puhumattomuus joka satuttaa ja tuntuu pahalta. Toinen yleinen oletus mihin olen törmännyt, on se, että surevan olo helpottuu ajan myötä. Sanoisin, että se ei helpotu, se muuttuu. Suru on erilaista ja ulospäin saattaa välillä näyttää siltä, että voin hyvin. Mutta menetyksen tuska höystettynä peloilla, satunnaisella ahdistuksella, ikävällä ja vihalla ei ole hävinnyt mihinkään. 

Vauvakuume on kolmas suosittu ihmettelyn aihe. Jopa eräs lääkärinikin kehtasi sanoa, että ei se uusi vauva ensimmäistä korvaa. Siksi ei kannattaisi vielä uutta vauvaa miettiä. Ensinnäkin, se ei olisi uusi vauva, vaan toinen vauva, esikoisen sisarus. Ja minä todellakin tiedän että se ei ensimmäistä korvaa. On suorastaan törkeää väittää niin. Onneksi on olemassa vertaistuki, joka ainakin ymmärtää täysin tämän nopeasti heränneen vauvakuumeen. Niinkuin olen ennenkin todennut, tämä tyhjäksi jäänyt syli suorastaan huutaa vauvaa.