maanantai 19. marraskuuta 2012

Uusi kohtaaminen, uusi kysymys

Ehkä alan toistamaan jo itseäni, mutta on pakko jatkaa vielä vähän tästä samasta aiheesta, josta olen jo kahteen kertaan kirjoittanut. Ihmisten kohtaamisesta.

Istahdin tänään hammaslääkärin penkkiin. Edellisen kerran kävin hammaslääkärissä tammikuussa, kun odotin esikoista. Jo istuminen tuohon samaan penkkiin tuntui pahalta, vaikka olin jo jonkin aikaa valmistautunut henkisesti tuohon käyntiin. Olin hyvin tietoinen, että lääkäri ei tiedä kohtalostamme. Lääkärin silmissä olin pienen, elävän vauvan äiti, koska papereissani lukee että viime käynnillä olin raskaana. Ensin lääkäri kyseli niitä näitä hampaistani. Tunsin kuinka pulssini kiihtyi koko ajan, kämmenet hikosivat. Melkein pidätin hengitystä, kun jännitin, milloin hän kysyy vauvastani. Makasin jo aurinkolasit päässä tuolissa, kun odottamani lause tuli. "Niin, olit raskaana viimeksi kun kävit". Vastasin lyhyesti ja ytimekkäästi kyllä, enkä jatkanut lausetta sen enempää. Pulssini kiihtyi entisestään, alkoi pyörryttämään. Suljin silmät ja odotin jatkokysymystä, jonka tiesin tulevan. "Olet kuitenkin nukkunut hyvin vaikka sinulla on pieni vauva ja narskuttelet hampaita?" Kerran jo saman tyyppiseen kysymykseen vastanneena tiesin mitä tehdä. Vedin syvään henkeä ja totesin, että minun vauva kuoli. Nyt en enää miettinyt, miten sanani asettelen. En enää epäröinyt. Minä sanon niinkuin asia on. Hetken aikaa oli täysin hiljaista. Vaistosin, kuinka lääkäri hämmentyi. Vaistosin, kuinka hoitaja ja lääkäri katsoivat toisiaan. Mitä nyt sanotaan? "Otan osaa." En tiedä kuvittelinko, vai oliko hoitajan katseessa häivähdys sääliä kun hän katsoi minua. Lääkäri tuli lähelle ja kysyi, onko minulla muita lapsia. Pudistin päätäni. Siinä vaiheessa en saanut enää sanaakaan suusta. Tunsin jo, kuinka epätoivon aalto ja lähestyvä itku tulvahtivat sisältäni. Silmät kostuivat. Jos lääkäri ei olisi alkanut heti tekemään tarkastusta, olisin alkanut huutamaan. Ihan varmasti. 

Olen jo osittain tottunut siihen, että tyttärestäni kysytään. Tänään sain kokea sen, että vastaus kysymykseen tulee jo luonnollisesti, sen enempää miettimättä.
Ennen kiertelin ja kaartelin ja varoin visusti sanomasta sanaa kuolema. Se kuulosti niin kylmältä. Mutta nyt en jaksa enää kierrellä. Ainut oikea vastaus tuohon kysymykseen on, että hän kuoli. Mielestäni tämä on jo suuri askel eteenpäin, koska tuota kysymystä olen pelännyt eniten. Mutta näköjään koko ajan ilmaantuu uusia, pahalta tuntuvia kysymyksiä, jotka nostavat katkeruuden jälleen pintaan. Onko sinulla muita lapsia? Ei, ei minulla ole. Voi kun olisi! Voi, kun tulisi edes joskus...

6 kommenttia:

  1. Välillä suustani tulee töksäytys kireällä äänellä " olen juuri synnyttänyt kuolleet lapseni, ei meillä ole lapsia", jolloin kysyjä jää onnittelujensa jälkeen suu auki ja tunnen syyllisyyttä tunteesta, minkä aiheutan sanoillani kysyjälle. PAska fiilis tulee itsellekin, kun kuulee sanan kuolema omasta suustaan se on niin todellinen...
    Ajanmyötä tulee pieniä hetkiä että olo helpottaa, mutta surun hetket syvenevät, sen saman olen kokenut, toki surun hetkiä minulle tulee kymmeniä kertoja päivässä, kaikesta on niin vähän aikaa. Ihmisiä välttelen, en haluaisi mennä ruokakauppaan en minnekkään, koska en halua kysymyksiä: "onneksi olkoon olet varmaan onnellisesti äippälomalla, valvottaako vauvat..."Kotimme on tyhjä, sylini on tyhjä, äidinvaistoni kehoittaa hoivaamaan mutta yksin kotona ei ole ketään ketä hoivata....

    Peloista kirjoitit, jos olet tykännyt lukea niin kirja: Uskalla elää, pelossa on voimaa, Susan Jeffers on aidosti hyvä ja kun pohtii asiaa hyvin avaava. Pelko on ainut mikä sotkee ihmisen sisäistä intuitiota, silloin ei enää kuule omaa sisäistä "järjen ääntä", tiedostaa kyllä ettei kannata pelätä, 80 % peloista on turhia eikä toteudu koskaan, mutta minkäs tunteelle mahdat. Joku tohtori on sanonut että tunteet lähtevät aivoista samasta kohtaa kuin vessahätä niitä ei voi pidättää... Pelko on tunne ja vääriä tunteita ei ole olemassa.

    Tunnen tuota pelkoa itsekin, kohtutulehdus oli minullakin ja se pelkäämäsi kaksosraskaus, silti jos valita saisin, ottaisin uuden kaksosraskauden milloin tahansa, sitä seurataan tiiviisti ja kenenkään muun suhde toiseen ihmiseen ei ole niin erityinen kuin kaksosilla, en perustele enempää, olen niin perehtynyt asiaan ja vakuuttunut että kaksoset ovat parasta mitä minulle voisi tapahtua, uudelleen, kaikesta huolimatta.
    Salamakin kohdallani iski kaksi kertaa, en uskonut sitä itsekään, että taas ollaan synnyttämässä eikä kotiin ole mitään vietävää, sydän jää tyhjäksi.

    Uskaltaako koskaan enää yrittää lasta, jos sitä ei kuulukaan, jos tulehdus on vahingoittanut kohtua, jos kuuluu ja taas kuolee sisälleni viime metreillä.... Pelkoja, ne kuuluvat asiaan, menevät ohi ja palaavat jälleen. Tänään olen päättänyt että pelkään kun pelottaa mutta toimin. Menen kirpputorille isäni kanssa kohta ( päivän liikunta ja kohokohta), tapaan ehkä jonkun joka kysyy mitä lapsilleni kuuluu ja vastaan niin kuin asia on, mutta en aio tuntea syyllisyyttä, itsepähän kysyi ja totuutta en voi kiertää.

    Halaus Johanna <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kati kommentistasi. Voi kun kuulostaa tutulta, minäkään en tyttäreni kuoleman jälkeen mennyt kauppaan, kaupungille tai muille julkisille paikoille varmaan kahteen kuukauteen. Tuntui ylivoimaiselta. Nyt kun saan nuo "vauvani kuoli" sanat suustani, uskallan jälleen mennä. Uskallan kohdata ihmiset. Ja voi että noita pelkoja, miten ne elämään vaikuttavatkaan. Välillä pelot ottavat vallan, mutta onneksi vielä järjen ääni sieltä kuiskauksena pelkojen alta kuuluu. Pakko on vain yrittää jaksaa uskoa tulevaan, ja toivoa, että hyvien kokemusten avulla pelotkin vielä joskus väistyvät. Ainakin osittain. Saan sinusta paljon voimaa, koska olet kokenut useamman menetyksen, ja yrität kuitenkin jaksaa (vaikka se ei varmasti ole helppoa!). Se antaa voimia minullekin siihen, että riskeistä huolimatta uskallan tavoitella vielä unelmiani. Voimia tähän päivään <3

      Poista
  2. Moikka!

    Uskomatonta mutta miulla ihan samantyyppinen tarina. Kävin hammalääkärissä myös viikkoa ennen pojan syntymää, ja silloin lääkäri sanoi että seuraavan kerran tavataan sitten puolenvuoden päästä niin kerkiät totutella lapsen hoitoon. No sitten tuli tämä puolenvuoden jälkeinen aika. Ai että sitä tunnetta kun sinne meni, todellakin enemmän pelotti,jännitti mitä vastaan kun hän kysyy lapsesta. Mutta se menikin ylättävän hyvin, lääkäri kysyi hoito toimien jälkeen että mites on menny, kerroin miten asia oli. Aluksi hämmentäviä katseita jopa sitä sääliä, mutta sitten jollakin tapaa he osasivat sanoa ne oikeat sanat. Lopulta jopa nauroin ja sanoin että enpä olisi uskonut että jopa nämä hammaslääkäri käynnit ovat minulle terapiaa, siihen lääkäri vastasi että otetaan sitten uusi aika jo ensiviikoksi jos tästä on apua.:)

    Muuten siitä pelkopolin käynnistä, saamme halutessamme yrittää uutta lasta. Aina on omat riskinsä leikkauksen jäljiltä.(niinkun raskauksissa yleensä) Uutta raskautta tullaan seuraamaan vielä tarkemmin. Mutta suurin kysymys olikin se että olemmeko varmasti henkisesti valmiita? Sanoimmekin että mennään nyt päivä kerrallaan ja katotaan jos luoja suo meille pienokaisen vielä. Työtkin aloitin ja on ollu tosi hyvä juttu, 4 tuntia päivässä mutta silti olen kyllä aika väsy olluna. Mutta onpahan vähän muutakin ajateltavaa. Jaksamisia sulle, oot ajatuksissani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei eveliina, kiitos kirjoituksestasi. Olet ollut paljon ajatuksissa <3 Kiitos kun kerroit tuosta pelkopolin käynnistä. Tuo sama asia on ollut minun mielessäni paljon. Olen itsekin miettinyt, sanotaanko tuo vuosi fyysisten vai henkisten seikkojen vuoksi. Toivoisin niin kovin, että lääkärit arvioisivat vain fyysisiä edellytyksiä raskauksille ja luottaisivat siihen että me tietäisimme itse henkisen valmiutemme. Ainakin olen päättänyt, että alkuvuodesta käyn yksityisellä ultraamassa kohtuni, jotta saan tietää, onko se kohtutulehdus, mikä minulla oli sektion jälkeen, tehnyt mitään tuhoja. Se on kuulemma helppo tarkistaa. Arven venyvyyttähän ei voi mitenkään tarkistaa...Pitää yrittää vain luottaa.

      Mukava kuulla, että olet pystynyt töissä olemaan. Muistan, että aloitus oli tosi rankkaa, ja itsehän jouduin 3 viikon työssäolon jälkeen jäämään uudestaan sairaslomalle...tärkeintä on kuunnella itseään ja omia voimiaan.

      Kiitos kun aina välillä jaksat kirjoitella tänne. Toivon niin kovasti teille kaikkea hyvää (niinkuin kaikille menetyksen kokeneille). Toivottavasti molemmat saamme vielä elävät pienokaiset syliimme ja kotiin...

      Poista
  3. Me päätimme ruveta yrittämään toista lasta melko pian, jo 4 kuukauden jälkeen esikoisen kuolemasta. Ajattelimme, että ei tilanne esim. vuoden päästä olisi yhtään sen parempi meille, fyysisesti olin hyvin palautunut, ja muutenkin olimme aikasemmin jo ajatelleet, että toivotulle sisarukselle ei tulisi kovin suuri ikäero jos mahdollista.
    En silti olisi ehkä arvannut, että heti tärppää. Alkuraskauden hormonimyrskyt yhdistettynä väsymykseen ja surutyöhön ovat olleet todella rankkaa minulle (mies taas on toiveikkaan onnellinen), mutta toisaalta uusi elämän alku tuo suurta toivoa tulevasta. Kukaan ei ole vielä meitä "tuominnut", vaikkakin jotkut ovat hämmennyksissään unohtaneet onnitella raskaudesta. (Toisaalta mielessä on suurta pelkoa, jonka koetan vain kieltää...kun ei se mitään auta...)
    Kohtaamisista: minä en ole ollut oikein varautunut uusien tuttavuuksien/ tuntemattomien kommentteihin/kysymyksiin uuteen raskauteeni liittyen (joka alkaa nyt näkyä): "onko tämä sinun ensimmäinen raskaus/lapsi?" "Eikö olekin ihanaa aikaa?" "No niin, nyt sitten on ne riskiviikot ylitetty!". Jne. Lähinnä on vetänyt hiljaiseksi, tai olen mumissut jotakin - toivoen ettei jatkokysymyksiä tule. Tutuille kyllä kerron mahdollisimman suoraan. Alussa niitä tilanteita tuli jatkuvasti, joten se sujui jonkinlaisessa "robotti-moodissa", mutta nyt kun niitä tulee harvemmin, niin rupeaa itkettämään :/
    t. Kisu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Kisu ja kiitos kommentistasi. Mekin olisimme varmaan nopeammin valmiita, ehkä, mutta sektion vuoksi odotellaan. Aika tuskaista tämäkin aika on, vaikka muiden on sitä ehkä vaikea uskoa. Juuri tänään psykologille sanoin, että en oikein kuulu mihinkään ryhmään. En lapsettomiin, en perheellisiin, en lapsettomuudesta kärsiviin, enkä lasta yrittäviin, en odottaviin. En mihinkään... Jaksamista odotukseen, uskon ja erityisesti toivon että kaikki menee hyvin! Mutta ei peloilta varmastikaan välty... <3

      Poista