torstai 1. marraskuuta 2012

Kiitollisuudesta

Tunnen joskus huonoa omatuntoa siitä, että näen elämässä vielä hyviäkin asioita. Touko-kesäkuussa en löytänyt elämästä mitään positiivista, mutta nyt olen huomannut että hyvääkin vielä on. Tottakai vielä usein, viimeksi eilen, itkin ystävän luona suruani. Tuntui siltä, että onko sittenkään pakko jaksaa? Enkö saisi vain luovuttaa? Miksi ihmeessä minun täytyisi jaksaa elää ilman tytärtäni? Jaksan aina tietyn aikaa olla reipas, mutta hetkellinen romahdus tulee poikkeuksetta tasaisin väliajoin. Hyväksyn sen. Tilanteen huomioon ottaen se on varmasti täysin normaalia.

Romahduksista huolimatta en ole luovuttanut, niiden muutamien hyvien asioiden vuoksi. Niistä tärkein on mieheni. Jolla on loputon ymmärrys minua ja pahaa oloani kohtaan, ja joka on kannustanut minua joka asiassa ja lohduttanut kun en jaksa. Joka ei tuomitse minua mistään, vaikka ajatukseni välillä ovat tosi kauheita ja pelottaviakin. Olen varma, että ilman häntä en olisi tässä nyt.

Olen myös kovin kiitollinen perheestäni. Minun ja mieheni vanhemmista, jotka kaikki ajoivat toiselta puolen Suomea välittömästi sairaalaan, kun soitimme ja kerroimme että tyttäremme ei ehkä selviä. He tulivat sairaalasta kotiin kanssamme ja auttoivat laittamaan vauvatavarat pois. Hoitivat hautajaisjärjestelyt lähes kokonaan kun olimme kyvyttömiä tekemään mitään. Laittoivat ruokaa ja pitivät huolta että kuntoutan itseäni leikkauksesta. Kiitollisuudelle ei löydy sanoja. Yhtä suuressa kiitollisuudenvelassa tunnen olevani sisaruksillemme perheineen. Rakkaat veljenpoikani pitivät minut elämässä kiinni heti hautajaisten jälkeen iloisuudellaan ja aitoudellaan. Heidän seurassa nauroin kunnolla ensimmäistä kertaa. Veljeni ja hänen vaimonsa kanssa olemme käyneet pitkiä pitkiä keskusteluita tapahtuneesta ja tulevaisuudesta. He tukivat meitä niinä vaikeina hetkinä, kun taistelimme sairaalan kanssa oikeuksistamme. Ja viikonloppuna, jolloin olisimme ensimmäistä kertaa joutunut kohtaamaan tyhjän kodin kahdestaan, mieheni veli ei jättänyt meitä yksin. Tiedän, että he eivät odota vastapalvelusta. He haluavat auttaa meitä kaikin keinoin. Mutta silti minua vaivaa, etten koskaan pysty korvaamaan heidän tukea ja apua.

Ja läheisimmät ystävät. Ystävät, jotka yrittävät niin kovasti ymmärtää. Arvostan sitä todella paljon. Ystävien tärkein rooli onkin ollut ns. normaalin elämän ylläpitäjänä. He eivät kohtele meitä erilailla kuin ennen. Mutta he kuuntelevat, aina kun haluan puhua tai tarjoavat olkapäätä aina kun haluan itkeä. Olen edelleen valtavan liikuttunut parhaan ystäväni tavasta tukea minua heti tapahtuneen jälkeen. Kahteen viikkoon en pystynyt vastaamaan hänen puheluihinsa. Muutamiin viesteihin taisin vastata. Kahden viikon päästä tapahtuneesta tajusin, että hän ei edes tiedä mitä tyttärellemme on tapahtunut! Mutta silti hän joka ikinen päivä lähetti minulle tekstiviestin, jossa luki "Ajattelen teitä" tai "voimia". Perheeni tuen lisäksi nuo viestit pitivät minut hengissä. Noiden viestien kautta tiesin, että hän on meidän tukena. Hän ei lopettanut yhteydenpitoa, vaikka en vastannut. Hän ei loukkaantunut, vaikka en ottanut yhteyttä. Ja tämä tuki oli ja on edelleen pyyteetöntä. Olen niin kiitollinen. Ja niin avuton, kun en tiedä miten kiittää.

Myös nykyisestä arjestani olen löytänyt pieniä valon pilkahduksia. Olen aloittanut kaksi uutta harrastusta, jotka ovat tuoneet minulle aitoja, pieniä ilon hetkiä. Lisäksi olen vihdoin saanut takaisin intoni työhön. Pidin itseäni totaalisena epäonnistujana, kun syyskuussa kolmen viikon töissä olon jälkeen minun piti jälleen luovuttaa ja jäädä lähes kuukaudeksi sairaslomalle. En vain jaksanut. Aikaisemmin olen nimittäin määritellyt itseäni todella paljon työn kautta. Olen nauttinut työstäni ja ollut siinä mielestäni ihan kohtalaisen hyväkin. Oli kova kolaus, kun en pystynytkään enää samaan kuin ennen. Syyskuussa osittain syynä oli taistelu sairaalaa vastaan, joka uuvutti minut täysin. Nyt, kun viime viikolla palasin töihin, palasin täysin eri ihmisenä. Tulen aamuisin töihin mielelläni. Kiinnostun ja innostun jälleen asioista. Olen ainakin osittain löytänyt uudestaan kunnianhimoni ja motivaationi. 

Näistä ihmisistä ja asioista huolimatta tunnen itseni aika ajoin niin kovin yksinäiseksi. Kuin olisi ainoa ihminen maailmassa. Ehkä pohjimmiltaan yksinäisyys kumpuaa siitä, että tuntuu että kukaan ei ymmärrä. Nyt vertaistuen myötä yksinäisyyden tunnetta on vähemmän. 

Nämä hyvät asiat ja ihmiset olivat ennen ns. normaali osa elämää. Nyt, kun ne ovat se, minkä vuoksi jaksan elää, niiden merkitys on noussut uuteen valoon. Ihmiset ja asiat eivät kuitenkaan voi poistaa sitä tuskaa mitä koen tyttären kuoleman vuoksi. Mutta onneksi ne voivat tehdä elämästä edes hitusen verran siedettävämpää.

2 kommenttia:

  1. Moikka taas...
    Muistan sen niin kun eilisen päivän, kun poikamme oli ehkä viikon ikäinen, kun olimme kuopiossa sairaalassa ja olimme juuri saaneet tiedon että poika joko kuolee tai vammautuu vaikeasti. se tunnetila mikä tuli, se sydäntäraastava kipu ja pöykky rinnassa joka puristaa. Psykologille huusin ja itkin että miten voi selvitä oman lapsen kuolemasta. En pysytnyt liikkumaan ja mikään ei tuntunut miltään. Silloin kävi mielessä omakin kuolema,minäkin tahdon kuolla poikani mukana. Mitään hyvää tai toivoa ei näkyny missään. Näin jälkikäteen muistellessa niin oli se järkyttävää aikaa ja miten siitä onkin selvinnyt!? Huomaan että olen asteittain noussut sieltä jostain, apua tietysti siihen olen tarvinnut niin ammattiauttajilta kuin ystäviltä. Mutta kyllähän se on jonkun osan pahastikkin minussa rikkonut ja toisaalta en haluakkaan olla täysin ehjä, koska jollakin tavalla haluan poikani muiston elävän minussa. Ja onneksi niitä valonpilkahduksiakin on, nyt odotan jo innolla takasi töihin paluuta, aloitan pienellä tuntimäärällä joka tässä vaiheessa on hyvä. Ja jopa kodin siivous auttaa minua, ihmeellistä kyllä! :) ja nyt osaan olla jo ehkä kiitollinenkin jostakin asioista, esim. että olen terve, ja minulla on ihana tukea antava mies, ystävät ja sukulaiset.
    Halauksin <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa kuulla että olet myös alkanut löytämään hyviäkin asioita elämään. Kodin siivous muuten nykyään maistuu minullekin, samoin lenkkeily. Olen huomannut, että suru jäsentyy paljon paremmin päässä kun liikkuu tai tekee jotain verrattuna siihen kun makaa sängyssä. Minulla on ollut tarkoitus kirjoittaa jossain vaiheessa niistä hetkistä kun tyttäremme kuoli. Vielä en ole pystynyt. Tuntuu, että olisi tärkeää purkaa nekin ajatukset ulos. Kiitos jälleen Eveliina ja auringon pilkahduksia päivääsi <3

      Poista